boelens showjumping

Tallipäiväkirja

21.02.2019   pitsaa ja pahvilaatikoita
22.02.2019   uusia ja vanhoja tuttuja
25.02.2019   Dr. Sonje
25.02.2019   Levin mietteitä (by Jeremias)
03.03.2019   satuloita ja haaveita
05.03.2019   laukanvaihtoja (Nino pk)
06.03.2019   Into the ring
08.03.2019   ulkofileetä ja ostoksia
22.03.2019   Monty, Fanta ja varsa
15.04.2019   valmennusreissu Suomeen

  Huomioithan, että päiväkirjamerkinnät saattavat sisältää voimakasta kielenkäyttöä, alkoholia ja seksuaalisia viittauksia. Kaikki on fiktiota, eikä mikään liity mitenkään oikeaan elämään. Merkintöjen yhteydessä ei enää varoiteta kyseisistä teemoista erikseen, joten luethan omalla vastuullasi.


15. huhtikuua 2019
Valmennusreissu
Kastanjeholm (FIN)
Eveline


tapahtumasivu
“Mun täytyy kyllä myöntää, että tää paikka kinda creeps me out,” Sonje totesi viereltäni, kun kävelimme Kastanjeholmin porteista sisään. Kello oli jo hieman yli kaksitoista, ja valmennuksen olisi tarkoitus alkaa kahdelta. Olimme Sonjen kanssa päättäneet jättää kaikki tavarat Helsingin hotelliin, ja matkata sinne takaisin vielä tänään.
     “Jep,” vastasin lyhyesti. Sylvi oli mulle puhelimessa innokkaasti selittänyt vanhasta sairaalasta ja todennut vielä, että itse talli ei onneksi ole vanhassa sairaalassa, kun sovimme valmennuksen pitämisestä.
     Sylvi tulikin miehensä kanssa meitä tervehtimään ennen kuin ehdimme porttia hirveästi pidemmälle. Saimme hyvin lyhyen kierroksen vanhassa sairaalarakennuksessa ja päätalolla pullakahvit. Kuuntelin innoissani naisen kertomuksia, mutta Sonje kurkki epäluuloisesti ympärilleen koko ajan ja rauhoittui vasta, kun pääsimme tallin puolelle. Pienen kierroksen jälkeen Sylvi ohjasi meidät isomman kentän luo ja ohjeisti, mistä mikäkin löytyy.
     “Jos tarvitsette esteiden kokoon apua, voin tallista lähettää jonkun,” Sylvi tarjosi englanniksi.
     Vilkaisin kelloani, joka näytti 13:08. “Ei tarvitse. Meillä on tässä vielä ihan reilusti aikaa, niin saadaan Sonjen kanssa kaikki varmasti kasaan,” hymyilin takaisin. Sylvi lähti harppomaan kohti tallia ja laittamaan omaa hevostaan kuntoon. “Eikun hommiin,” totesin Sonjelle samalla, kun vedin takataskusta hanskat käteen ja ratapiirroksen esille.
     Kentän keskelle oli kivasti jätetty iso kasa puomeja ja useampi tolppa, joten aloitimme niistä. Kannoimme ensin puomit kohdalleen ja katsastimme etäisyydet kuntoon ennen tolppien raahaamista. “Tehdään tonne katsomon vastakkaiselle pitkälle sivulle kahden esteen linja. Tämä on iso kenttä, joten tehdään ihan reilu väli,” selostin Sonjelle samalla, kun kannoimme puomeja. Toisen pystyn alle tulisi vesimatto, jotta valmennettavien toiveiden mukaan saataisiin muutamia erikoiselementtejä mukaan. “Tonne lyhyelle sivulle tulee sarja, yks askel väliin ja B-osasta okseri. Kauimmaiseen kulmaan tulee aaltolankuista tehty pysty, ja ihan keskelle kavaletti, johon tehdään puomikujat molemmin puolin alkuverryttelyyn. Täällä kun on onneksi sellasia sokeripalakavaletteja, niin tehdään siitä sellanen että saa toisen kavaletin laitettua siihen päälle. Ja vielä aaltoesteen kanssa samaan linjaan, tosin eri päin, yks okseri.”
     Rata alkoi olla lähes valmis, kun valmennettavat alkoivat puoli kahden jälkeen saapua yksitellen kentälle. Itse rata, joka hyödynsi kaikkia esteitä, ei ole hirveän vaikea, mutta esteistä saa tehtyä kivoja pieniä tehtäviä. Kun kaikki oli valmista ja kaikki ratsuineen paikalla, pyysin kolmikkoa keskemmälle.
     “Hei kaikki, olen Eveline Boelens. Voitte kuitenkin kutsua mua ihan Eveksi,” aloitin englanniksi ja varmistin, että kaikki pysyivät kärryillä. “Tässä on Sonje, joka toimii mun apukätenä tänään. Meillä on käytössä iso kenttä, joten otetaan siitä kaikki irti. Keskitytään aina ratsukkokohtaisiin ongelmiin, mutta sen lisäksi pyritään siihen, että hevoset ovat avuilla, laukka on tasapainossa, säädettävissä ja pysyy samanlaisena sekä suorilla linjoilla että kaarteissa. Saatte tehdä ihan omatoimiset verryttelyt alkuun, joiden aikana pidän pienen keskustelupaussin jokaisen kanssa. Yritetään alusta asti pitää vähintään noin metrin väli aitoihin, ettei hevoset hae sieltä liikaa tukea. Tehkää paljon voltteja ja suoria linjoja. Yritän seurata vähän jokaista verryttelyjen aikana.”
22. maaliskuuta 2019
Monty, Fanta ja varsa
Charleroi (BE)
Eveline
“No niin, siinä on hyvä poika,” kuulin Sonjen lepertelevän kimolle orille kävellessäni Fantan ja Levin kanssa maneesiin. Monty siirtyi nätisti käyntiin liinan päässä ja käveli Sonjen luo.
     “Ei, Deacy. Sä joudut nyt valitettavasti jäämään ulkopuolelle,” Levi jutteli koiralle sulkiessaan maneesin ovea. Deacyä ei ole uskaltanut päästää maneesiin yhtäaikaa Montyn kanssa, vaikka osaakin olla hyvin nätisti ja pois tieltä — Monty on vaan ollut niin tulenarka tapaus, että siitä ei oikeen tiedä mitä se keksisi jos koira hölkkäisi maneesin toista reunaa pitkin.
     Sonje laski jalustimia alas ja avasi ohjat nipusta kun talutin ruunikon orin keskelle. “Levi saa vielä hetken talutella Fantaa, niin katotaan miltä se näyttää,” sanoin ja ojensin Fantan ohjat britille.
     “Joo. Jos vaikka pikkuhiljaa pystyis jättämään tota juoksutusta pois ennen ratsastusta,” Sonje huokaisi, kun menin auttamaan naista selkään.
     “Anna sille aikaa. Monty on vielä nuori ja vielä vähän hankalaluontoinen. Mieluummin sä juoksutat sitä ennen ratsastusta kun että se heittää sut maneesin seinää päin,” naurahdin kevyesti. Sonje mutisi jotain vastaukseksi ja hyppäsi selkään mun avustamana. Fanta on ollut paljon rauhallisempi, ja sen kanssa pystyttiin juoksuttamiset jättämään jo viikon jälkeen pois. Onhan molemmat orit jo totutettu ratsastajaan ennen kuin tulivat meille, mutta better safe than sorry. Ja tutuilla hommilla aloittaminen on uudessa paikassa varmaan paljon pienempi shokki myös hevosille.
     Sonje ratsasti Montyn kanssa kaikki askellajit läpi, ja teki muutamia siirtymisharjoituksia. Ori on alkanut tekemään ihan hyvin yhteistyötä Sonjen kanssa ratsailla, ja meno näyttää jo paljon sulavammalta kuin aluksi. Monty kyllä vetää herneet nenään aika helposti, ja sitä saa välillä komentaa ihan kunnolla. Onneksi kimon niskoittelu on suurimmillaan ollut vain muutamia pukkeja ja enimmäkseen vain niskojen nakkelua ja kiemurtelua.
***
Fantan kanssa treeni sujui taas todella hyvin, ja ajateltiin että ensi viikolla voisi kokeilla jo vähän hyppäämistä selästä käsin. Molempia oreja ollaan irtohypytetty jo muutaman kerran, mutta Montyn kanssa vielä katsotaan ensi viikko ainakin.
     “Hei muuten, Bloomsburystä tuli viestiä siitä varsasta,” sanoin vastapäisessä karsinassa Montyltä suitsia pois ottavalle Sonjelle samalla, kun itse nostin satulan pois Fantan selästä. Levi laittoi muutaman karsinan päässä Ninoa kuntoon — orin kanssa olisi tarkoitus tänään tehdä vielä puomi- ja kavalettitreeni.
     “Mistä varsasta ?” kuului brittiääni.
     “Yhestä suomalaisesta varsasta, mitä ollaan pohdittu mulle,” Sonje vastasi. “Mitä siitä sanottiin ?”
     “Että sitä olis mahdollista käydä huhtikuussa kattomassa. Vastasin, että mulle tulee huhtikuulle ehkä se valmennusreissu Suomeen, niin voitais yrittää sitä tyrkätä samaan ajankohtaan.” Otin Fantalta suitset pois ja rapsutin maiskuttelevan orin turpaa.
     “Se olis hyvä, niin ei tarttis lennellä edes takas,” Sonje sanoi, kaivoi pussista harjan ja katosi takaisin Montyn karsinaan. Naisella oli pointtia — mikään ei olisi niin ärsyttävää, kuin viettää lentokoneessa yhtään enempää aikaa kuin olisi tarvetta. Hätkähdin ajatuksistani, kun Fanta tönäisi kevyesti mun oikeaa käsivartta. Ori katsoi vähän sen oloisena, että sitä pitäis päästä jo tarhaan mussuttamaan päiväheiniä.
8. maaliskuuta 2019
Ulkofileetä ja ostoksia
Charleroi (BE)
Levi
Kello näytti lähemmäs kahta iltapäivällä, kun kannoin kaksi kassillista ruokaa Skodasta keittiön ruokapöydälle. Charleroi alkoi näyttää kevään merkkejä ja tänäänkin aurinko möllöttää aika kivasti pilvettömältä taivaalta, joten talvikengät vaihtui tennareihin ja kevättakki piti kaivaa vielä mun huoneen perällä purkaamattomasta pahvilaatikosta, merkattuna ‘SPRING/SUMMER’ mun harakanvarpailla.
     Ninon kanssa käytiin aamulla taas perinteinen maastolenkki, ja juoksutin sitä hetken aikaa kentällä liinan päässä. Kimolla on selkeesti jo kevättä rinnassa, kun oli aika energisellä päällä. Ihmettelin, miksi Deacy ei ollut juossut jostain talon uumenista heti luokseni, kun avasin oven, mutta kun aloin rapistelemaan ruokatavaroita jääkaappiin, uroskoira juoksi portaat alas haukahtaen. Se oli varmaan taas ollut nukkumassa Evelinen sängyllä.
     “Hei, buddy. Olitko päikkäreillä, hmm ?” kysyin nelijalkaiselta kun kumarruin rapsuttamaan päätä. Yhtäkkiä muistin sen luun, jonka olin heittänyt ostoskärryyn kaupan koiranruokahyllyltä. “Hei, katoppa ! Toin sullekin jotain.” Noustessani ylös Deacyn häntä vispasi vielä kovemmin ja se haukahti kevyesti innostuksissaan. Ehkä se sittenkin ymmärsi, mitä mä sille juttelin. Otin luun ulos paketista ja annoin sen koiralle, joka ei malttanut odottaa ja hyppäs mua vasten.
     “Heihei, Deacy, alas,” komensin, ja vihdoin annoin sille luun, kun malttoi vielä istuakin. “Hyvä poika.”
     Samalla, kun Deacy narskutteli luutaan jossain keittiön pöydän alla, aloin tekemään ruokaa. Törmäsin kaupan lihatiskillä hyvännäköiseen ulkofileeseen, joten päätin sitten vähän törsätä kerrankin. Siihen kylkeen kevyesti valkosipulilla maustettuja rapeita perunoita ja päärynäsalaattia. Ruoanlaitto ei ole mitään ilman musiikkia, joten yhdistin puhelimeni pöydältä löytyvään Sonjen JBL-kaiuttimeen, ja pian keittiön täytti Imagine Dragonsin tuotanto.
***
Ulkofilee uunissa, salaatti valmiina ja perunat sirisemässä pannulla. Kohta olis valmista, ja mun mahakin kurni sen mukaan että nälkä olis. Yhtäkkiä Deacy haukahti ja singahti pöydän alta kohti ulko ovea. Hiljensin musiikkia, ja kuulin myös kevyen moottorin äänen pihalta. Kurkkasin ikkunasta ulos, ja näin Evelinen mustan Audin pysähtyvän Skodan viereen. Deacy haukahti ja katsoi mua innoissaan ovelta. Naurahdin koiralle ja avasin oven, josta se singahti suoraan auton luo.
     “Heeei Deacy !” kuulin Evelinen äänen ulkoa, ja kurkkasin ovesta ulos. Brunette oli kyykistynyt koiransa eteen ja Deacy innoissaan nuolemassa omistajansa naamaa. Hätkähdin, kun Sonje nousi autosta ja läimäytti oven kiinni. Käännyin takaisin eteiseen, ja olin laittamassa kenkiä jalkaan, kun puhelimen hälytys meni päälle. Aah, hitto, se liha ! Juoksin uunille, laitoin uunikinttaat käteen ja nostin lihan pois. Samaan aikaan Eve ja Sonje olivat löytäneet tiensä sisälle, ja Deacy oli salamana vieressäni kärkkymässä lihaa.
     “Tää ei oo sulle,” totesin ja katsahdin koiraa merkittävästi.
     “Hei, täällähän on talo pystyssä,” kuulin Evelinen naurahtavat parin metrin päästä. Nostin katseeni, ja tunsin poskieni kuumottavan kun tajusin, että seisoin essu päällä (jonka äiti oli mulle hankkinut heti, kun sai tietää olevani innostunut ruoanlaitosta), uunikinttaat kädessä ja puhumassa koiralle kuin pienelle lapselle.
     “Heh, joo,” sanoin, ja huomasin naisen sylissä kasan muovipusseissa olevia uusia vaatteita. “Luulin että teidän piti mennä hevosia ostamaan, ei vaatteita,” naurahdin.
     “Piti joo,” Eve naurahti takaisin. “Mutta erehdyttiin torstaina jäämään Stuttgartiin shoppailemaan ja noh, sieltä tarttui mukaan ehkä muutamat uudet ratsastushousut, kisatakin ja muita vaatteita.” Nainen puraisi huultaan ja nyökkäsi olkkarin suuntaan, “mutta näkisitpä Sonjen, sehän ihan hullaantui, osti Sokka Luxuriesin Stuttgartin kaupasta uusille hevosille ja itselleen tavaraa.”
     Olin hetken hiljaa, kunnes tajusin, “hevosille ?! Siis enemmän kuin yhdelle ?!”
     Eveline oli vastaamassa, mutta Sonje putkahti keittiöön ja ehti ensin. “Joo. Me ostettiin kaks,” nainen hymyili.
     “Kaks ?! Onko meillä ees varaa sellaseen ?” kysyin edelleen hämilläni. Parissa viikossa tästä bisneksestä oli muotoutunut puolivahingossa meidän kaikkien yhteinen elinkeino jolla oli yhteinen pankkitili.
     “Joo ja ei,” Eveline totesi ja jatkoi, “Laitettiin Sonjen kanssa omista pusseistamme kans vähän. Katotaan nyt mitä niistä tulee ja tuleeko kummastakaan Sonjelle sopivaa hevosta. Ne on molemmat tällä hetkellä tallin nimissä, ja tarkoituksena olis sit myydä ainakin toinen jossain kohtaa pois.”
     “Okei. No, ainakin Nino saa seuraa,” naurahdin, ennen kuin valahdin valkoiseksi. “Eihän ne oo nyt tulossa perästä ? Tossa on ruoka valmiina, en todellakaan haluu lähteä taas tuli hännän alla laittamaan karsinoita valmiiksi.”
     “Ei tarviikaan, ne tulee vasta maanantaina,” Eve naurahti ja katsahti mun selän taakse. “En tiennykään että osaat kokata. Me luultiin Sonjen kanssa että elät täällä pari päivää pussinuudeleilla,” brunette virnisti.
     Naurahdin ja hieroin kädellä niskaa, “en sentään. Oon kuitenkin kattonu melkeen puolet elämästäni MasterChef Australiaa ja saanu vähän inspiraatiota.”
     “Huomaan,” Eve hymyili ja osoitti mun essua, mikä sai mut punehtumaan vielä enemmän. “Mut en tuomitse, MasterChef Australia on ainoa oikea kokkiohjelma ja mäkin oon kattonu kaikki kaudet,” nainen totesi ja käveli jättämään ostokset olkkariin.
     “Siinä oot oikeessa. Tossa on muuten ihan reilusti ruokaa, että jos teillä on nälkä ...” Vahvistukseksi mun maha päätti siinä vaiheessa pitää kunnon murina äänen. Kaikkien yllätykseksi sekä Sonjen että Even mahat näytti olevan samaa mieltä, mikä sai aikaan kunnon naurut kaikilta.
6. maaliskuuta 2019
Into the ring
Stuttgart (GER)
Sonje
And next into the ring comes Immortalist, son of Imperial and hanoverian stallion Marshall as his dam sire. But what really makes this grey young stallion is his grandsire, Iconic, the ever successful belgian warmblood stallion, who ...
     Kuulinko oikein ?! Tämä oli sukua Iconicille ?! Oltiin Evelinen kanssa kuolattu Iconicia jo useamman vuoden; upea musta belgialaisori, joka on ollut vaikuttava tekijä belgian Zangersheide-kasvatuksessa.
     “Hei, Eve,” kuiskasin vieressä istuvalle naiselle. “Eikö toi oo sukua sille toiselle Iconicin jälkeläisen jälkeläiselle, öäää oliko se nyt Icarus Fall vai mikä lie, joka just myytiin Espanjaan ?”
     “Hmmm ..” Eve kurtisti kulmiaan, yrittäen varmasti muistella niitä tuhansia otsikoita joita olemme viime viikkoina lukeneet kasvatuksesta ja kilpahevosista. “Joo, hei, on !”
     Kimo ori liiteli lennokasta ravia taluttajansa vieressä, ja yritti kovasti karata laukkaan. Naureskelin itselleni, kun taluttaja hieman nykäisi orin hihnasta ja yritti hillitä tätä, johon ori vain luimisti, nyrpisti turpaansa ja heilautti päätään.
     “As you can see, he has quite the temper,” selostaja jatkoi englanniksi. “Iconic is known for his temperament, which shows in his offspring.
     Taluttaja, pitkähkö blondi mies, irrotti narun ja päästi orin vapaaksi estekujaan, joka oli katsomon vastakkaisella seinustalla. Ori selkeästi näytti nauttivan hyppäämisestä, ja sen silmistä näki, että se oli luotu tähän hommaan. Yhä uudelleen se liiteli kujan esteiden yli helpon oloisesti ja tarkkaavaisin askelin. Jos askeleet ei sopineet, ori nopeasti sovitti jalkansa oikein ja hyppäsi ongelmitta.
     “Mä haluun ton,” kuiskasin lumoutuneena Evelle, joka naurahti.
     “Odota nyt edes siihen asti, että nähdään ne ratsastajat selässä.”
***
Kivuttiin Even kanssa takaisin katsomoon paikoillemme, kun ratsastusosion vuoro tuli. Olin jo mielessäni päättänyt, että Immortalist lähtisi meidän mukaan hinnalla millä hyvänsä, joten en edes vaivautunut kiinnittämään muihin hevosiin juurikaan huomiota. Kun toinen erä — man, tää on iso myyntitapahtuma — vaihtui maneesiin, aloin jo miettimään, kuinka paljon mun pankkitili tästä kärsisi. Tai meidän. Riippuu ostetaanko me se molempien nimiin, en tiedä.
     Yhtäkkiä Eveline tökkii mua kyynerpäällä kylkeen, ja kuiskaten huutaa mulle, “hei kato tota ruunikkoa !! Tossa noin !!” Eveline ihan huhkui intoa ja osoitteli liidokkaasti ravaavaa ruunikkoa oria. “Mikä sen numero on ? Viiskyt kahdeksan ...” brunette mumisi ja alkoi etsimään sitä katalogistaan hätäisesti samalla, kun kiinnitin huomioni oriin. Mun kyllä täytyi myöntää, että se oli kivan näköinen. Tosi kivan näköinen, kun näin, miten se nätisti nosti laukan ratsastajansa pyynnöstä. Hieman kokemattoman oloinen, mutta oriksi paljon rauhallisempi kuin Immortalist. Ruunikko näytti keskittyvän täysillä tekemiseensä, ja siirtyi nätisti lähes ilman raviaskelia käyntiin ratsastajan ohjeiden mukaan. Ori sai taputuksen kaulalleen, ja pärskähti tyytyväisen oloisena.
     “Phantasio,” Eveline sanoi vierestä.
     “Hmm ?”
     “Sen nimi on Phantasio,” nainen toisti ja näytti mulle katalogista orin kuvaa. “Kato nyt noita silmiä ja tota piirtoa ! Ei voi olla noin söpö !” Mun päässä kulki ihan samat mietteet, kun seurasin orin työskentelyä.
     “Eve ? Mitä sanot, jos meidän mukaan lähtee yhden sijasta kaks hevosta ?”
3. maaliskuuta 2019
Satuloita ja haaveita
Charleroi (BE)
Sonje
Kesti siinä puoli viikkoa, mutta vihdoinkin Se Oikea Satula Ninolle -rumba on ohi. Viimeisen satulan ehtimistä Laurenin keskiviikkovierailulle stressattiin kuin lukion ylioppilaskirjoituksia konsanaan ja sen saapumista odotettiin kuin kuuta nousevaa, kun ilmoitus siitä, että satula oli matkalla Charleroihin, vihdoin ilmestyi Evelinen puhelimen näytölle. Satuloiden kanssa häslättiinkin ihan perjantaihin asti, jolloin Equestrian PROn musta, tyylikäs estesatula valikoitui voittajaksi.
     Satuloiden kokeilun yhteydessä tuli korkattua myös Ninon ensimmäinen ratsastus meillä. Eveline oli oikea stressiperse siitä, että kestäisikö orin pää jatkuvaa satuloiden vaihtelua sekä säätämistä ja hääräämistä. Kimo ei kuitenkaan vaikuttanut olevan moksiskaan, vaan seisoi nätisti — vaikkakin pieni nuoren hevosen kärsimättömyys jaloissaan — satulan vaihdon aikana. Vielä sen kanssa pitää kyllä treenata paikallaan seisomista, kun ratsastaja nousee selkään. Ensimmäisellä kerralla Eveline melkein pyllähti maahan, kun Nino lähti puskemaan reipasta käyntiä heti kun naisen jalat irtautuivat maasta. Siinä oli meille muille hetkeksi naurun aihetta, ja tottakai mulla on se videolla. That’s what best friends are for.
     Eve onkin ahkerasti alkanut suunnitella Ninon treenisuunnitelmaa keväälle. Toistaiseksi ori saa kuitenkin vielä hölkkäillä Levin kanssa maastossa ja keskittyä sileällä perushommiin. Mitä olen parivaljakon kulkua seurannut ja Even kanssa jutellut, Nino on fiksu ja nopea oppimaan, kunhan vain ensin jaksaa keskittyä. Levi on tuntunut olevan aina liimautuneena maneesin seinustaan tai kentän aitaan, kun ratsukko kiertää kehää. En tiedä onko sen sydänsilmät osoitettu kimolle orille vai naiselle sen selässä, mutta ilmiselvää se ainakin on.
     Vaikka Nino ja Eve olikin vähän yhteen pakotettu parivaljakko, oon tullut vähän kateelliseksi seuratessani vierestä, kuinka Eve on kimoonsa kiintynyt näinkin lyhyessä ajassa. Houkutus hankkia oma hevonen on vain kasvanut, ja sunnuntain kunniaksi eksyinkin myyntifoorumeille.
     Yli viikon kestäneen alkuhäslingin myötä tämä sunnuntai oli vihdoin pyhitetty laiskuudelle ja Netflixille. Nino oli tottakai ruokittu ja viety tarhaan, jonne Levi oli juuri vienyt sille iltapäiväheinät. Eveline otti muovikassista pois useita muovirasioita täynnä kiinalaista ruokaa, jonka brunette oli jaksanut hakea keskustasta äskettäin. Itse lojusin keittiön tuolilla mahdollisimman oudossa asennossa, selaten foorumia puhelimella.
     “Mitä mieltä olisit Eve — pitäiskö munkin hankkia hevonen ?”
     Nainen nosti katseensa taivaalta tuoksuvasta rasiasta täynnä jumalten tekemää hyvyyttä, toisin sanoen Charleroin parasta kiinalaista. “Joo. Kyllä mun bisnessuunnitelmaan on aina kuulunut, että yks noista karsinoista on varattu sun omalle hevoselle,” Eve virnisti.
     Näytin varmaan ihan Irvikissalta leveän hymyni kanssa, kun Eve hekotteli nostaessaan ruokaa lautaselle.
     “Nyt on vaan kyllä aika huonoa tarjontaa,” sanoin hymyn hiipuessa. “Pitää ehkä jossain vaiheessa lähteä viikon reissulle koittamaan jos kivoja sattuu kohdalle. Sä lähdet kyllä mukaan,” totesin ja osoitin ystävääni.
     “Sure. Kyllä Levi täällä Ninon kanssa kahdestaan pärjää viikon.” Kuin kutsusta, Levi astui ulko-ovesta sisälle ja liian energinen Deacy juoksi keittiöön. Eveline nauroi ja hössötti koiralleen ja antoi sille valmiiksi täytetyn ruokakipon. Levi saapui keittiöön, ja pian meillä kaikilla oli lautaset täynnä ruokaa istuimme sohvalla Netflix telkkarissa pyörien. Deacykin malttoi syötyään asettua makuulle omistajansa jalkojen juureen, eikä liikkunut siitä ennen kuin oli mun vuoroni lähteä ottamaan Nino yöksi sisälle ja iltaruokien ääreen.
25. helmikuuta 2019
Dr. Sonje
Charleroi (BE)
Eveline
Lauantai ja sunnuntai kuluivat lähinnä varustekauppojen sivuja selaten ja Ninolle sopivaa satulaa etsien. Ori on kuulemma Suomessa kasvattajalla totutettu satulaan ja joku on siellä selässäkin muutaman kerran käynyt — onneksi, ettei meidän tarvitse aloittaa aivan nollasta. Sain onneksi sunnuntaiksi isän kautta pyydettyä Laurenin katsastamaan Ninoa muutaman mallisatulan kanssa. Lauren on kuulemma joku vanha perhetuttu ja Belgian satulaguru — tai näin mulle äitikin kehui naista puhelimessa.
     Laurenin käynnin jälkeen laitettiin Sonjen kanssa muutama satulatilaus kokeilua varten menemään. Lauren oli antanut hyvää suuntaa siihen, millaista satulaa orille kannattaisi lähteä hakemaan. Saa sitten nähdä, että koska se sopiva löytyy ja päästään kunnolla aloittelemaan koulutusta. Ninoa on nämä parit päivät juoksutettu liinassa apuohjien kanssa ja yritetty saada kuuntelemaan ääniapuja edes jonkun verran. Aika katastrofihan se oli ensimmäisen puolen tunnin ajan, mutta siitä kimo alkoi olla jo vähän responsiivisempi.
     Levi on käynyt tutustuttamassa Ninoa lähimaastoihin maasta käsin, ja Deacy on aina juossut parivaljakon mukana metsään. Mua alkaa vähän huolestuttaa, että se tykkää Levistä enemmän kuin musta. Sonjesta uros ei ole ikinä välittänyt mitenkään erityisen paljon, mutta oppinut kuitenkin tottelemaan häntä. Levin kanssa Deacy on ollut alusta asti tottelevainen ja leikkisä, mitä se on harvoin ollut vieraiden kanssa.
     Viime päivien tapahtumat pyörii mielessä, kun Levi taluttaa kimon ulos tallista kohti illan maastolenkkiä, ja hetken kuluttua kuuluu haukahdus ja Deacyn askeleet, kun se juoksee kaksikon perään. “Noniin, eihän tää maastoreissu olis ollu mitään ilman meiän kolmatta jäsentä,” kuulen Levin höpöttävän koiralle tallipihalla. Nino hörähtää kärsimättömän oloisena, mistä Levi sille tuhisee ja lähtee kohti metsäpolkuja.
     “Mä voin ihan nähdä sun silmien muuttuvan sydämen muotoisiksi.” Sonjen ääni saa mut havahtumaan. Nojaan Ninon karsinan seinään märkä pesusieni kädessäni, tarkoituksena pestä orin ruokakulho; jos jotain niin hemmetinmoinen sottapytty ori osaa kyllä olla.
     “Mulla ei oo pienintäkään aavistusta, mitä sä tarkotat tolla,” sanon välinpitämättömästi lattiaa lakaisevalle naiselle. Käännyn takaisin sisälle karsinaan ja kastan sienen uudelleen purupedillä lepäävään ämpäriin.
     “Joo, niin just,” Sonje tuhahtaa ja lakaisee lattiaa muutaman kerran. “Ihan kun sä et aina olisi kuolaamassa ton brittinamun perään,” Sonje virnistää mulle karsinan kalterien läpi. En pysty estämään sitä pientä punaa, mikä vasten mun tahtoa nousee poskille.
     Puraisen kevyesti alahuulta ja mietin hetken, ennen kuin vastaan, “mmmm kyllähän sitä on ihan kiva täällä päivittäin katella, mutta en mä uskalla elätellä toiveita mistään sen kummemmasta. Tässä ollaan kuitenkin bisnestä pyöräyttämässä alkuun.”
     “Hahaa ! Eli sä myönnät olevas ihastunu Leviin !” Sonjen naamalle leviää leveä hymy, kun tyydyn vain keskittymään ruokakippoon ja likaiseen sieneen sen sijaan, että vastaisin. Nainen tuntee mut kuitenkin liian hyvin, ja osaa ottaa mun hiljaisuuden eräänlaisena vastauksena. Kuulen, kuinka Sonje jättää luudan nojaamaan tyhjän karsinan seinään ja kävelevän lähemmäs.
     “Hei, Eve. Mä oon ihan tosissani kun sanon, että sun pitäis keskittyä myös itsees. Oot liian kauan ajatellu vaan uraa ja tulevaisuuden omaa bisnestä, että en edes muista koska sulla on viimeks ollu joku parisuhde.” Sonjen kasvoilla äsken lepäävä virnistys on vaihtunut pehmeäksi, hieman surulliseksi. En voi väittää, että hän olisi väärässä.
     “Mmmm, katotaan nyt,” mumisen vastaukseksi. “En mä edes tunne Leviä vielä tai voi millään sanoa, että se vois ehkä joskus olla jostain kiinnostunut. Saatika sitten eihän me edes tiedetä, tykkääkö se naisista.”
     Viimeinen lause saa Sonjen purskahtamaan nauruun. “Trust me, Levi ei oo homo.”
     “Ja mistäs sä sen voit tietää ?” nostan kulmakarvaa haastavasti.
     “Hmmm satun omistamaan kaksi toimivaa silmää,” Sonje katsoo mua ilmeellä, joka huutaa ‘ootsä tosissaan noin tyhmä ???!!’. Kasvoiltani varmaan paistaa hämmennys, kun Sonje kävelee takaisin luudan luokse, ottaa sen takaisin käteensä ja jatkaa siivousta. “Sä et ole ainoa, joka on viime päivinä kulkenut sydänlasit silmillä.”
25. helmikuuta 2019
Levin mietteitä
Charleroi (BE)
Levi
Jeremias
"Siis tiiäkkö, se nainen on kaunis, fiksu ja asiantunteva. Oothan sä nyt nähny miten se toimii hevosten kanssa!" Deacy katto mua ku olis ymmärtäny jokasen sanan. 'Niimpä niin, tyhmä ihminen.' Melkein tunsin koiran syylistävän katseen. Ehkei uros olis valmis luopumaan naisestaan. Ja olinhan mä se vieras kilpailija Boen tiluksilla.
     Nino otti pari reippaampaa askelta vilkuillen samalla oikealle puolelleen metsikköön. Mörköjä? Pah. Pikemminkin hiiriä jotka tuskin nauttisivat hevosen lihasta. Rauhoittelin hevosta ja pian Nino suostui ottamaan taas normaalin tempon mukaan askelia. Deacy oli ottanut pari laukka-askelta meidän eteen ja katseli "olkansa" yli orin tyhmyilyä. Hymyilin koiralle ja hetken aikaa mieli vaelsi kohti Deacyn omistajaa. Toista niistä siis.
     Sonje oli mukava. Tietenkin. Pakkohan naisen oli olla tällaisessa työssä, muttei sentään niin mukava kuin mitä olisi odottanut. Molemmat naisista osasivat olla ehkä jopa kylmiä, mutta se oli vain ammattimaisuutta. Niin ainakin tahdoin kuvitella. Tuskin kaksikko kohtelis kolmatta henkilöä tallissa kuin mitäkin roskasakkia. Eihän?
     Reippaan lenkin jälkeen Nino höristi korviaan tallin ilmaantuessa taas näköpiiriimme. Ori otti taas pari reippaampaa askelta ja hyssyttelyn jälkeen kannustin sen kuitenkin luvalliseen raviin kohti tallia, Deacy juosten vierellä, tietenkin. Eveline tuli tallista Sonje rinnallaan. Nuorempi heistä työnsi edessään kottikärryjä täynnä sitä itseään. Rauhoittelin orin käyntiin ja tallustimme kolmestaan kaksikon luo.
     "Virtaa, virtaa ja virtaa", sanoin ja naurahdin sanojen perään. Deacy haukahti ja jatkoi matkaansa tallin uumeniin.
     Eveline tapitti mua. Pitkään. Liian pitkään? Sonjen kröhäys kuitenkin herätti naisen ja mäkin tajusin kääntää katseeni mihin tahansa muualle paitsi Eveen. Tässä tapauksessa oriin vieressäni.
     "No, ehkä se sai purettua suurimmat tolla teidän lenkillä", Sonje tokaisi ja lähti työntämään kottareita kohti määränpäätään. Mun katse valu takas Evelineen, joka näytti hieman kiusaantuneelta. Tbh, siltä mustaki tuntu.
22. helmikuuta 2019
uusia ja vanhoja tuttuja
Charleroi (BE)
kolmas persoona
Aurinko paistaa huoneen ikkunasta, tunkeutuen verhojen läpi sängyssä makaavaan möykkyyn. Kello on jo aamun paremmalla puolella, hipoen ihan yhdentoista tuntumaa — eilisillan viinilasilliset toimivat tehokkaana unilääkkeenä Evelinelle, joka ei ensin hievahdakaan kun iPhonen musta näyttö herää eloon ja huone täyttyy Queenin Tear It Up -biisistä. Freddie Mercury ehtii fiilistellä woo hoonsa ennen kuin Eveline näyttää minkäänlaisia heräämisen merkkejä.
     Huoneen ovelta kuuluu voimakas koputus, jota seuraa Sonjen ääni, “Eve hei, sun puhelin soi.” Sonjen äänestä voi kuulla ärtymyksen oven läpi; vaikka nainen olikin ollut jo hereillä, biisi alkoi käydä jo hermoille (Evelinen jatkuva Queen-popitus ei ole Sonjen mielestä enää edes hauskaa).
     Ruskeahiuksinen nainen vihdoinkin virkoaa ja kuin paniikissa nappaa puhelimen yöpöydältä käteensä ja painaa vihreää ympyrää.
     “Mhmmm hei,” nainen yrittää mumista tervehdystä puhelimeen.
     “Eveline, hei !” kuuluu hilpeä ääni.
     “... Aimee ?” Eveline kysyy puhelimeen hämmästyneenä. Miksi Aimee tähän aikaan soittaa ??
     “Juu, minä täällä. Hei, siitä Lucan varsasta kun puhuttiin, että voisit haluta sen sinne teille ..” Haluta ja haluta, pikemminkin pakotit mut ottamaan sen, Eveline ajattelee, vaikka ei ikipäivänä sanoisi sitä Aimeelle ääneen. Vanhempi nainen on ollut tuttavuus jo useamman vuoden, ja auttanut Evelineä vuosien mittaan.
     “Mmm joo.”
     “Öööp mulla olis se täällä nyt. Tuli eilen illalla Suomesta.”
     “Häh .. mitä .. Nyt jo ??!” Hevosen saapumisesta oli puhuttu kuin se tapahtuisi kuukauden päästä.
     “Joo. Meillä ei täällä viittittäis pitää sitä hirveän kauan. Pystytäänkö Jordanin kanssa ajamaan se teille vaikka jo tänään iltapäivällä ?” Tänään !!!?? Eihän tallissa oo ees puruja missään karsinassa !
     “Ööää joo. Tottakai. Hmmm meillä on tässä muutama homma joka pitäis tehdä, niin älkää nyt ennen yhtä ilmestykö. Soita mulle vaikka puolesta välistä matkaa,” Eveline sanoi. Aimee varmisti vielä muutamia juttuja, ennen kuin naiset lopettivat puhelun. Uuden hevosen saapumisesta ennakoitua aikaisemmin Evelineen iski pieni paniikki; nainen hyppäsi ylös sängystä, veti Niken juoksuhousut jalkaansa sukkien kera, raidallisen pitkähihaisen päälleen ja hiukset sotkuisesti nutturalle. Meikit sai tällä kertaa jäädä.
     Brunette lähes juoksi ulos huoneestaan, huutaen samalla Sonjea ja Leviä palaveriin keittiöön. Aamuteetä ehtii aina juomaan, joten Eveline laittoi vesikannun liedelle, pursotti mukin pohjalle valmiiksi hunajaa ja otti hedelmäteepussin valmiiksi. Sonje riensi portaat alas keittiöön hammasharja edelleen suussaan, ja Levi ilmestyi hetken päästä vetäen paitaa vielä päänsä yli. Holy fuck, Eveline totesi itselleen kun sai kunnon näköalan miehen vatsalihaksista. Kääntyen äkkiä valmiin vesikannun puoleen piilottaen punaiset poskensa (jotka Sonje sataprosenttisesti huomasi, ja tulisi kiusaamaan siitä ystäväänsä myöhemmin), Eveline teki teensä valmiiksi.
     “Mmm tota noin, Sonje. Sä muistat sen hevosen jonka Aimee meille kaupitteli ?” Sonje nyökkäsi ystävälleen, joka kääntyi takaisin heitä kohden, ja suki hiekanvärisiä hiuksiaan, jotka ei poninhännälle yltäneet, takaisin korvien taakse etteivät ne tarttuisi hammastahnaan. “Aimee ja Jordan tuo sen meille tänään,” Eveline painotti, paniikki ilmiselvänä naisen kasvoilla.
     “Hetkonen,” Levi keskeytti ja hieroi viimeisetkin unenrippeet naamaltaan pois, “tänne on tulossa hevonen. Tänään ?” Evelinen nyökätessä mies alkoi myös tajuamaan tilannetta. Mikään ei ollut valmista yhdenkään hevosen tuloon.
     Sonje sylkäisi hammastahnat keittiön lavuaariin ja huuhtoi suunsa ja hammasharjansa hanan alla. Eveline kokosi ajatuksensa, ja yritti ottaa tilannetta haltuun, “okei. Te kaksi, laittakaa vaatteet päälle, niin lähdetään talliin. Siellä pitää ainakin valmistella karsina, ja taitaa se satulahuoneen hyllykkökin olla vielä kokoamatta.” Eveline huokaisi ja jäi hörppimään teensä loppuun, kun Levi ja Sonje kiiruhtivat yläkertaan.
***
Eveline kiiruhti tallipihalle Sonje vanavedessään kuullessaan auton kaartavan tallipihaan. Katumaasturista astui ulos Jordan ja Aimee, joista jälkimmäinen ryntäsi ensimmäisenä halaamaan Evelineä.
     “Ah, siitä on liian pitkä aika, kun ollaan viimeksi nähty !” Aimee virkkoi, kun päästi Evelinen syleilystään. Naiset vaihtoivat nopeasti kuulumisia ja Eveline esitteli Sonjen, ennen kuin Jordan ryhtyi laskemaan trailerin laskusiltaa.
     “Orillw ei tullut mukana oikeastaan mitään tavaroita Suomesta, joten joudutte hankkimaan sille melkeinpä kaiken,” Jordan virkkoi kävellessään trailerin etupään ovelle ja alkaessaan purkamaan hevosta ulos. Trailerin sisältä kuului hörähdys, kun Jordan astui ovesta sisälle. Pian laskusillalta kuului kopinaa, ja ulos tuli varsin vauhdikkaasti vielä tummahko kimo, joka oli heti korvat pystyssä haistelemassa uutta ilmaa. Evelinen täytyi myöntää, ori oli kaunis.
     “Siinä on kyllä Lucan näköä,” Aimee virkkoi bruneten vierestä. Eveline vain nyökkäsi vastaukseksi, ja harppoi kohti Jordanin pitelemää oria.
     Levi sai tallissa vihdoin loputkin purut levitettyä, ja suuntasi kohti tallin ovea ja pihan tapahtumia. Mies kuitenkin pysähtyi oviaukkoon, kun Aimeen, Jordanin ja Sonjen tapaan hänen katseensa laskeutui kimoon oriin ja nyt sitä pitelevään Evelineen. Hevosesta ja naisesta näki heti, että tässä olisi parivaljakko, joka tulisi olemaan erottamaton. Levi salli ajatuksiensa harhailun, ja ihasteli, kuinka Eveline hössötteli orille ja silitti sen kimoa päätä. Nuoren kimon tapaan Levi oli lumoutunut, ja säpsähti takaisin tähän maailmaan, kun kuuli edestään miesäänen.
     “Kappas, teillähän on täällä miesvahvistuskin !” Jordan virnisti huomatessaan Levin. Vanhempi mies harppoi britin luokse ja esitteli itsensä. “Sun pitää joskus tulla käymään Challinorissa, mä ja meidän yks ratsuttaja Joonas pidetään sulle mielellään Belgian tutustumisreissu,” mies jatkoi ja käytännössä oli jo lisännyt Levin ystäväpiiriinsä.
     “Joo, seura ei olisi pahitteeksi. Voidaan lähteä vaikka kaljallekin joskus, jos täältä sellaista jostain saa,” Levi naurahti.
     “Tottakai ! Kyllä me sut Belgian yöelämäänkin totutetaan. Jos se Joonas vaan suostuu lähtemään mihinkään ilman Annaa,” Jordan huokaisi loppuun. Levi oli vastaamassa jotain mukahauskaa, mutta Aimee ehti ensin.
     “Jordan, rakas, meidän pitäisi varmaan suunnata takaisin, ennen kuin Nicole hermostuu ja peruu päivän valmennukset,” blondi huudahti miehelleen, ja ryhtyi sulkemaan traileria.
     Heipat sanottuaan Eveline talutti uuden kimon orinsa talliin.
     “Lux Noctis ... onhan se nätti nimi,” Eveline höpötteli orille, kun sai sen karsinaan ja kuljetussuojat pois, “mutta Nino on ehkä suuhun sopivampi.”
21. helmikuuta 2019
pitsaa ja pahvilaatikoita
Charleroi (BE)
Eveline
“Se olis sitten viimenen laatikko,” iskä sanoi ja laski ruskean pahvilaatikon keittiön ruokapöydälle.
     Muutto oli vihdoinkin valmis. Tallin remontti oli valmistunut jo noin viikko sitten, ja taloon saatiin eilen viimeisetkin huonekalut — finally, tai mulla olis menny hermot kuljetusliikkeeseen. Kaiken maailman sekaannukset sun muut aiheutti sen, että sohva sekä sängyt oli kolme päivää myöhässä. Tänään oltiin vihdoinkin saatu roudattua kaikki mun ja Sonjen tavarat meiltä kotoa. Sonje oli yöpynyt meillä Monsissa remontin ajan, kun Saksan paikka oli loppunut tammikuun jälkeen.
     “Vihdoinkin,” Sonje huokaisi. Kaikki pahvilaatikot pitäisi vielä jossain vaiheessa purkaakin.
     “Mä tästä sitten lähdenkin, ja jätän teidät tytöt purkamaan tavaroita,” iskä sanoi ja oli kääntymässä kohti ulko-ovea.
     “Hei !! Koska sen sun brittiläismiehen, ummm ... Leen, piti tulla ?” kysyin. Hämärästi muistin, että meidän kolmannen pyörän pitäisi saapua tänään tai huomenna.
     “Levi,” isä korjasi, johon nyökkäsin ja huokaisin ‘niimpä olikin’. “Ja itse asiassa ihan näillä näppylöillä,” mies jatkoi ja katsahti hopeista rannekelloaan mustan, kiiltävän untuvatakkinsa hihan alta.
     Kuin kutsusta pihalta kuului auton moottorin ääntä, ja hetken päästä auto hiljeni. Katsahdin iskään kohottaen kulmia ja naurahdin, “perfect timing”. Mä ja Sonje seurattiin isän perässä ulos tapaamaan uutta tulokasta. Talon pientä parkkipaikkaa koristi neljä kuukautta vanha uusi rakkauteni, kiiltävän musta Audi TT (“Kyllä sun nyt pitää 26-vuotislahjaksi kunnon auto saada !” pappa oli virkkonut kun johdatti mua sisälle autoliikkeeseen syyskuussa), jonka viereen oli ilmestynyt valkoinen Skoda Superb. Nyökkäsin hyväksyvästi; kyllä tollasella kehtaa ajaa (tässä vaiheessa on ehkä syytä mainita: hevosten lisäksi hienot autot ovat mun heikkous).
     Ikkunoista näki, että takapenkki oli ahdettu täyteen tavaraa, joten pystyin vain kuvittelemaan mitä tapahtuisi, kun takaluukun avaisi. Kuskin puoleinen ovi avautui, ja ulos nousi pitkähkö, hyvännäköinen nuori mies tummansinisessä kevyttoppatakissa ja harmaissa verkkareissa. Miehellä oli päässään aurinkolasit, mutta kävellessään meitä kohti otti ne sulavasti pois päästään. Kun tajusin tuijottaneeni miestä liian kauan, säpsähdin takaisin tähän maailmaan. Get a grip.
     “Hei, sä olet varmaankin Levi ?” Sonje äännähti ja tarjosi kättään, kun mies saavutti meidät.
     “Joo, hauska tutustua,” Levi sanoi ja kätteli naista. Mulla ei ollut ollut minkäänlaista aavistusta edes siitä, minkä näköinen Levi olisi — isä oli vaan yks päivä ilmestynyt mun huoneeseen ja sanonut, että oli löytänyt mulle tallityöntekijän Englannista.
     “Olen Sonje, tässä on Eveline ja Evelinen isä Casper,” Sonje esitteli.
     Kättelin miestä ja äännähdin jotain epämääräistä tervehdykseksi. Levi siirtyi kättelemään iskää, ja sulin melkein siihen paikkaan kun kuulin Levin brittiläisen aksentin vaihtavan kuulumisia isän kanssa.
     Pian iskä kaartoi autonsa kanssa takaisin kohti Monsia, ja me Sonjen kanssa annettiin Leville pikakierros talossa. Makuuhuoneet ja kylppärit yläkerrassa, olkkari, keittiö ja takkahuone alakerrassa. Autettiin miestä kantamaan tavarat Skodasta taloon, ja samassa häslingissä vietiin mun ja Sonjenkin pahvilaatikot oikeisiin huoneisiin.
***
Tyhjensin kauppakasseja keittiössä, James Arthurin ja Anne-Marien Rewrite The Starsin soidessa bluetooth-kaiuttimesta. Jos totta puhutaan, olen popittanut tätä laulua ihan liikaa viime aikoina. Kello oli jo vähän vajaa yhdeksän illalla. Tavaroiden purun jälkeen kävimme kolmestaan Levin autolla keskustassa kaupassa. Kaapit olivat kirjaimellisesti aivan tyhjät, sillä tässä talossa ei oltu asuttu remontin jälkeen vielä päivääkään. Neljästä kassillisesta tavaraa yksi oli enää jäljellä keittiön pöydällä. Suurin osa tavaroista oli perus mausteita ja muita kuiva-aineita, joita tarvittaisiin varsinaisen ruuan tekemiseen. Levi oli mennyt ylös käymään suihkussa — jotain matkustuslikaisuutta valitellen — ja Sonje oli myös hävinnyt yläkertaan.
     Viimeisenkin ruokakassin ollessa tyhjä tunsin, kuinka vatsani piti nälkäistä ääntä. Onneksi oltiin shoppailtu fiksusti, ja otin pakastimesta esiin hetki sitten sinne tunkemani pakastepitsan. It would do. Laitoin uunin lämpenemään ja valmistelin pitsaa uuniin laitettavaksi. Tanssahtelin ja lauloin Spotify-listalta seuraavana tulleen biisin mukaan, enkä kuullut kenenkään saapuvan keittiöön, ennen kuin kuulin jonkun sanovan jotain.
     “Pitääkö täällä alkaa varautumaan siihen, että sä soitat musiikkia ja teet ruokaa yömyöhällä ?” käännyin säpsähtäen ja punastuin, kun kuulin matalan brittiaksentin ja näin tulijan olevan Levi. Puraisin huulta pitääkseni suurimman nolostuksen sisälläni ja pysäytin musiikin puhelimesta.
     “Sori,” irvistin kevyesti miehelle. Levillä oli vielä kosteat hiukset suihkun jäljiltä, ja vaatetus oli vaihtunut T-paitaan ja mustiin kolmiraitaverkkareihin. Mies virnisti mun suuntaani, ja tunsin helpotuksen virtaavan kehooni kun tajusin hänen vain vitsailevan. “Laitan just pitsaa uuniin, jos sulla on nälkä. En jaksanu enää alkaa varsinaisesti kokkailemaan,” sanoin osoittaen uunipellillä lepäävää herkkua ja nojasin keittiön työtasoon.
     “Tiiätkö menikö Sonje jo nukkumaan ?” kysyin nostaessani pitsan uuniin.
     “En oo ihan varma,” Levi vastasi juuri, kun Sonje ilmestyi miehen takaa keittiöön.
     “Teetsä pitsaa ?!” naisen silmät kiiluivat. Jos Sonje jotain rakasti, niin pitsaa.
     “Juu,” naurahdin. “Saat palan jos haluat, tai sit laitetaan se toinenkin pitsa uuniin.”
     “Laita suoraan vaan se toinenkin, mulla on kauhea nälkä ! Ollaan syöty viimeks ehkä ... eilen ?!” Aina draamakuningatar ...
     Pitsoja odotellessa juttelimme niitä näitä ja grillasimme Leviltä miehen lyhyttä elämäntarinaa ja millaista oli elämä Englannissa. Pitsojen valmistuessa keskustelu siirtyi olohuoneeseen. Viinipullo tuli avattua ja kilisteltiin uuden tallin alulle. Vaikkakin tallissa ei vielä yhtäkään hevosta ollut.
     Siitä puheen ollen. Huomenna pitäisi olla Challinoreihin yhteydessä ensimmäisestä tulokkaasta. Aimeen kimon orin Lucan jälkeläinen täyttäisi kolme vuotta keväällä ja oli myynnissä. Aimee oli alusta asti halunnut jättää varsan omaan tuttavapiiriin, ja osaomistajana mietti josko ne antaisi sen mulle. Nimenomaan antaisi — yritin tarjota siitä edes jonkun verran, mutta Aimee torjui kaiken rahan mitä yritin heittää naisen suuntaan. “Olkoot se lahja sulle oman bisneksen aloittamisesta,” nainen oli hymyillyt, ja lopettanut rahakeskustelut siihen paikkaan. Ehkä meille saataisiin ensimmäinen hevonen jo päivien sisällä.