Siljan ja Pulun päiväkirja
Pulu ja Sani saivat nyt sentään edes katon päänsä päälle — tosin todellakin väliaikaisesti. Joku kotipihatalli Vantaan reunalta ilman kunnollista kenttää ja treenimahdollisuuksia ei millään tavalla sopinut mun suunnitelmiin. Mutta se on halpa, joten saa kelvata hetkeksi. Lähtö kotoa Pohjanmaalta tapahtui niin äkkiä, että eihän siinä ehtinyt mitään kunnollista tallipaikkaa etsiä.
Hätistin loputkin ajatukset kotipuolesta, kun ohitin tienvarsikyltin "Tervetuloa Murronmaalle!". Murronmaa on 25 kilometriä Kallasta ja Auburn Estatesta, josta Sani silloin lähes kymmenen vuotta sitten mulle hankittiin. Kun kaarsin autolla pienehkön yksityistallin, Huminan, pihaan, olin heti jo epäileväisin mielin; olisiko edes mahdollista että me, jotka on koko elämämme totuttu isoon ja hulppeaan talliin ja tiluksiin joita on tallin ympärillä hehtaarikaupalla, voitaisiin sopeutua johonkin näin pieneen paikkaan. Kaikki mun epäluulot kuitenkin pyyhkiytyi siinä vaiheessa, kun tapasin tallin omistajan, Joelin, joka vaikutti asiantuntevalta ja mukavalta. Joel piti mulle kierroksen ja selitti maneesin vuokrasopimuksesta Auburnin kanssa, tarhauksista sekä talliarjesta. Itse tallikin oli vastoin kaikkia odotuksiani todella kiva ja laadukas. Sanin pääkopalle tälläinen rauhallinen paikka voi olla todellakin hyväksi. Tehtiin Joelin kanssa suullinen sopimus, että saisin kärrätä ratsuni tänne jo tällä viikolla, ja katsottaisiin sitten paperihommat kuntoon.
Maanantain reissun jälkeen Murronmaalle aloin etsiä kaupungista itselleni asuntoa. Varsinaiset vierailut ja ostopäätökset pitäisi kuitenkin tehdä vasta huomisen torstain jälkeen, joka oli sovittu meidän muuttopäiväksi. Onneksi hevosilla ei ollut edes hirveästi tavaraa pakattavana, ja mun omat kamat olikin sopivasti sullottu Audin takapenkille. Pululla ei ollut kotoa lähdettäessä vielä edes kunnollista penkkiä, mutta takaisinajomatkalla Murronmaalta poikkesin Kreivittären Varusteliikkeestä, josta vihdoin löysin sopivan satulan raudikolle. Saatoin myös eksyä Equestrian PRO:lle samalla matkalla, josta Pululle tarttui mukaan jalustimia, suitsia, ohjia, satulavyö, otsapantoja ja puutsit. Olin netistä kuolannut Sokka Luxuriesin kaikkia huopia ja pinteleitä, ja sinne oli pakko kiiruhtaa heti torstaina kunhan hevoset olisi saatu purettua turvallisesti Huminaan. Pulu tarttis myös loimia. Ja uudet kunnolliset harjat. Ja riimun. Ja pitäisihän mun omaan tulevaan kämppääni ostaa myös huonekalut ...
Pienenlainen, mutta erittäin ketterä, jo hieman kilometrejä nähnyt musta Audi kääntyi näppärästi Huminan parkkipaikalle. Parkissa oli jo ennestään kuin suoraan autokaupasta tullut kiiltävä urheiluauto, jonka bongasin olevan Porsche. Tilaa oli vielä, joten parkkeerasin suosiolla muutaman slotin päähän siitä. Ehkä sitten kun olis itselläkin varaa ostaa parempi menopeli hevosten kylkeen uskaltaisi parkkeerata edes metrin päähän — hienojen autojen omistajat kun yleensä on täysiä kusipäitä ja pienikin hiekanjyvä auton kyljessä huomataan. Sellaisen ensimmäisen työviikon, mikä oli mulla takana, en todellakaan jaksaisi enää hermojen koettelua.
Nappasin takapenkiltä ratsastushousut ja lähdin kohti tallirakennusta. Lämpötila alkoi olla jo vähän turhan lähellä hellettä Suomen kesäksi, eikä mun jalat kestäisi paahtua ratsastushousuissa yhtään enempää kun on pakko. Talli oli tyhjä, kun astuin sisään — Aino varmaan jossain suunnittelemassa valmennuksia ja Joel ehkä pitämässä taukoa tallista omassa mökissään.
Viskasin housut vielä kaappiin ja kokosin reippaaseen tahtiin Pulun tavarat käytävälle sen karsinan lähettyville, olihan kello jo melkein yksitoista ja valmennus enää reilu tunnin päässä. Kävelin mukavissa ja jo hieman kulahtaneissa tallitennareissani kohti tarhoja. Pulu oli melkein jo viikon päässyt Kostin ja Verdin kanssa samaan tarhaan, ja se tuntui nauttivan seurasta. Vanhempi herra Kosti ei ehkä aina jaksanut nuorempien älämölöä, mutta vaikuttivat kuitenkin tulevan toimeen.
Kun pääsin tarhan portille, kuulin kovaäänisen hirnahduksen: Pulu oli pysähtynyt takajalat haarallaan ja katsoi mua kohti korvat pystyssä ja sieraimet leviänä. “Minä tulen, odota hetki,” vastasin orille ihan kuin se ymmärtäisi, ja sain odottavan hörähdyksen vastaukseksi kun livahdin sisälle tarhaan riimu kädessä. Verdi tuuppasi Pulua turvallaan kuin yllyttääkseen tätä uudelleen leikkiin. Hetkessä Pulun huomio kiinnittyi taas tarhakaveriin, ja kaksikko temmelsi tarhan toiseen päähän. Huoh.
“Pulu hei, tuuppas nyt tänne !” huutelin orin perään ja kaivoin shortsien taskusta heppanamin. Hetken päästä kuului töminää ja pieni hirnahdus, kun Pulu ravasi kohti Verdi kannoillaan. Raudikko pysähtyi mun eteen ja oli heti haistelemassa herkkuja. “Ei, kun ensin riimu,” sanoin kuin pienelle lapselle ja ujutin riimun orin päähän. Pulu jo kostutti huuliaan kielellään, ja kun riimu oli paikallaan se kääntyi katsomaan mua odottavasti, kunnes sai namin ja lähti tyytyväisenä seuraamaan ulos tarhasta.
Tarhojen jälkeiset puskat oli Pululle edelleen heikko kohta, ja sitä sai edelleen repiä niistä pois kohti tallia. “Ei Pulu sinne, kun tänne,” oli mantra, jota hoin orille liiankin usein. Tupakkapaikalta — tai siis, syöpakeskuksesta — kohosi savua ilmaan, ja huomasin tumman hahmon katoksen alla. Tunsin juuri ja juuri kylmät väreet pitkin selkärankaani tässä kuumuudessa ja tuntui heti, että olisin jossain kauhuleffassa, niin uhkaavalta hahmo näytti. Parin metrin jälkeen tupakkapaikkahaamu lähti myös liikkeelle, ja kun pitkä tumma mies astui auringonvaloon tunnistin sen Avrelianiksi, joka suuntasi kohti tallia. Mitään muuta en tästä oudokkeesta tiennyt, kun että venäläinen se taisi aluneperin olla ja kaksi hevosta sillä taisi olla täällä. Avrelian harppoi juuri ja juuri meidän ohi talliin, ja katsoi yrmeän näköisesti Pulua, toinen käsi ratsastushousujensa taskussa. Vilkaisin miestä epäilyttävästi, ja ehdin kääntää katseeni takaisin maahan, kun kuulin ensimmäisen kerran, että Avrelian puhuisi jotain.
“Osanottoni. Lähes kaikilla kohtaamillani oreilla on yleensä ollut aivot päässä,” kuului matala ja tuomitseva ääni.
Pysähdyin kuin seinään kuullessani nuo sanat, ja tunsin kuinka Pulun turpa kosketti yläselkää. Siis mitä. Katsoin tyrmistyneenä venäläisen selkää ja yritin lähettää tappavia tikareita katseellani. Avrelianin selkä katosi pian kulman taakse, ja kun Pulu alkoi liikuskelemaan kärsimättömästi ja hipelöimään turvallaan mun kättä tajusin, että olin seissyt tallin oviaukossa varmasti tyhmän näköisenä. Käännyin oria kohti, silitin ja taputin sen ruskeaa kaulaa ja jatkoin talliin. “Mennäämpäs.”
Yritin parhaani mukaan kuunnella Ainoa ja keskittyä valmennukseen. Olin huomannut venäläisen tumman hahmon nojaavan syöpäkeskuksen läheiseen kulmaan kuolemantikku kädessään ja tuijottavan. Miksi sen piti olla noin tuomitsevan näköinen ?!
“Istu, ratsasta ravin tahtia, mihinkään ei ole kiire. Etenevä, reipas tahti ei ole sama kuin puolijuoksu …” Ainon ääni herätti mut takaisin valmennukseen, ja otin innokasta Pulua kevyesti takaisin. “Hyvä, siisti pidäte, hyvä, myötää vähän reilummin, anna Pululle enemmän tilaa liikkua, hillitse istunnallasi jos ori lähtee juoksemaan. Noin, hyvä.”
Loppu valmennus sujui hyvin, ja pystyin siirtämään huomioni takaisin Ainoon, Puluun ja valmennukseen. Ainon päästäessä meidät vihdoin loppukäynteihin Pulu puuskutti ja kiilteli hiestä helteessä. “Hieno, hyvä poika,” hössötin orille taputtaen ja silittäen sen kaulaa. Tunsin, kuinka hiki valui pitkin omaakin selkää, eikä sähkönsininen ratsastuskauluspaita ollut selästä enää varmasti saman sävyinen.
Kun hyppäsin alas selästä ja löysäsin Pulun satulavyötä, katsahdin kentän kulmaan, jossa Avrelian oli aikaisemmin lymynnyt, mutta miestä ei näkynyt enää missään. Aino käveli kohti meitä, ja jutteli muutamista asioista. Pulu jätti myös hienot kuolajäljet Ainon paljaaseen käsivarteen, ja kääntyi mun puoleen kun ei löytänyt mitään herkkuja. Kaivoin ratsastushousujen taskusta pienen namupalan ja annoin sen orille taputtaen hikistä kaulaa vielä muutaman kerran.
Päivä ei ollut osoittautunut yhtään eilistä armollisemmaksi; lämpötila huiteli lähempänä kolmeakymmentä, sää oli suorastaan hiostava. Ikään kuin maa odottaisi sadetta ja ukkosta. Silja mutristi tyytymättömänä huuliaan harppoessaan Pulun tarhalle, oli aivan liian kuuma tehdä mitään. Etenkään ratsastushousuissa. Hevoset piti kuitenkin liikuttaa, Sanin hän oli jo ratsastanut, jäljellä oli enää tarhakavereidensa kanssa varsamaisella ilolla temmeltävä Pulu. Luulisi helteen vähän imevän rautiaan orin virtaa!
Vaan ei, Pululla oli energiaa pienen kylän tarpeiksi. Kuten yleensäkin, samettinen turpa kävi läpi Siljan hiukset, kyljet ja housuntaskut; herkkuja? Ai riimu ensin. No nyt niitä herkkuja? Silja pudisteli päätänsä hymyillen, mahtoikohan tämä hevonen kasvaa koskaan aikuiseksi?
Silja oli aivan loppu jo alkuravien aikana. Ei niinkään fyysisen rasituksen vuoksi, vaan kuumuuden. Tuntui, että vaatteet liimautuivat ihoon kiinni, kädet ratsastushanskojen sisällä olivat nihkeät. Pulu taas oli oma reippaan pirteä itsensä, iltapäivän seisova kuumuus ei tuntuvat vaikuttavan oriin mitenkään. Orin rennon letkeän ravin muuttuessa muutaman askeleen ajaksi vähän showmiesmäiseksi Silja tiesi jonkun tulevan kentälle tamman kanssa. Pulun erittäin ilahtunut hörähdys vahvisti asian. Vilkaistessaan kentän portille Silja ei ilahtunut puoliksikaan niin paljoa kuin ratsunsa. Avrelian sen Viivin kanssa tarhaavan punaruunikon tamman kanssa. Tämä selitti paljon; Silja olikin miettinyt huvittuneena, miten joku hevonen saattoikin vaikuttaa niin tiukkapipoiselta.
Avrelian ei noteerannut Siljaa mitenkään, eikä Silja kokenut mitään tarvetta olla kohtelias ihmiselle, joka ensi töikseen oli haukkunut Pulua aivottomaksi. Nainen antoi Pululle vähän pohkeita kääntäen katseensa tiukasti menosuuntaan. Onneksi Pulu ei jäänyt flirttailemaan tammalle, vaan se keskittyi töihin. Onneksi. Venäläinen ei varmasti olisi jättänyt naljailutilaisuutta käyttämättä, mikäli Pulun charmivaihde olisi jäänyt päälle.
Hänen hevosensa ei todellakaan ollut aivoton. Vähän… omintakeinen, kyllä, huumorintajuinen ja hauska hevonen! Muttei aivoton. Avrelian taas oli käytöstavaton moukka, jolle Silja ei aikonut uhrata enää ajatustakaan, vaikka mokoma mörkö häälyikin välillä silmäkulmassa tammoineen.
“Huomiseen !” huudahdin astuessani vuokrafirman toimistosta ulos. Hengitin keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa — hellepäivät alkoivat olla ohi, mutta työpaikalla oli edelleen ihan kuolettavan tukahduttava ilma. Ja ilmapiiri. Voittaispa lotossa niin ei tarvitsisi työskennellä. “Ja voisi ostaa sen Teslan ...” tuhahdin puoliksi ääneen, kun kömmin Audin penkille. Onneksi sentään autossa oli ilmastointi, vaikka nyt sen ei enää tarvinnut olla täysillä matkalla tallille.
Siivosin karsinat pikaisesti (tähänkin hommaan Joel saisi hankkia jonkun työntekijän !), ja noukin satulahuoneesta kainaloon likaiset huovat. Pesuhuoneeseen astuessani törmäsin kaikeksi iloksi itärajan lisukkeeseen, joka hyvin vastentahtoisesti otti märkiä pestäviään pesukoneesta. Venäläinen kuuli oven käyvän, käänsi hitaasti päänsä ja soi mulle ilmeettömän katseen, ennen kuin suoristi itsensä ja marssi kuivaustelineille kirkasta mummonmattoa vältellen ja märkiä huopia ja pinteleitä itsestään kaukana pitäen. Pidätin naurua, kun latasin omat pyykkini koneeseen: Avrelian ei voinut tehdä yhtään selkeämmäksi, että mieluummin palkkaisi (tai orjuuttaisi) jonkun hoitamaan pyykit puolestaan.
Koneen pyörähtäessä päälle ja ilmoittavan yli tunnin ohjelmasta, lähdin hakemaan Pulua tarhasta. Ori oli selkeästi saanut vaikutteita ilman viilentymisestä, ja oli vielä normaalia poukkoilevampi matkalla talliin. “Pulu nyt perkele, voitko käyttäytyä ?!” rääkäisin ponille ja kiskaisin narusta, kun se niin mielellään olisi jäänyt nuuhkimaan vierestä ohi kulkevan Annabellen Hera-tamman karvapeitettä. Tunsin, kuinka blondi nainen antoi meihin epäilyttävän katseen jatkaessaan matkaa tammansa kanssa kentän suuntaan. Se vielä tästä puuttuikin, että Kristian oli Verdi-orinsa kanssa viereisessä karsinassa valmistautumassa ratsastamaan lähtöön. Pulu hirnahti iloisesti ja todellakin turhan äänekkäästi tarhatoverilleen, joka sai myös Kristianin huomion.
Mies kiinnitti huomion satulavyöstä meihin, ja tunsin jäänsinisten silmien painostavan katseen kun köytin Pulua kiinni pesupaikalle. Karsinassa hoitamisesta ei olisi tullut yhtään mitään nyt, kun vieressä oli joku. Mutta näköjään pelkkä näköetäisyyskin riitti, sillä ori oli aivan mahdoton. Vasta, kun Kristian lähti orinsa kanssa ulos vilkaisten vielä kerran pesupaikan suuntaan, Pulu jaksoi taas tunnistaa munkin olemassaoloni.
“Ai siis nyt herran sitten kelpaa kiinnittää muhun huomiota ?” totesin orille, joka tapitti mua silmillään viattoman näköisesti, korvat hörössä ja lempeästi höristen. Huokaisin syvään, rapsutin sen otsaa ja annoin pusun silkinpehmeälle turvalle, jonka Pulu olisi mielellään palauttanut.
Laskin ratsastusloimen Pulun päältä katsomon päätyyn, ennen kuin ponnistin korokkeelta selkään. Normaaliin tapaansa raudikko ori päätti lähteä liikkeelle heti, kun tunsi vähänkään reiteni osuvan sen oikeaan kylkeen. Satulavyön kiristyksetkin sai tehdä liikkeessä, Pulua oli ihan turha yrittää saada pysymään paikallaan kahta sekuntia pidempään, ellei kyse ollut työntekoon liittyvästä pysähdyksestä.
Pulu katseli uteliaana ympärilleen, kun pääsi ensimmäistä kertaa Huminan maneesiin. Koko päivän oli tihkuttanut vettä, ja en todellakaan aikonut ratsastaa minkäänlaisessa sateessa jos maneesi oli kerran tarjolla. Tai, nythän se vasta oli tullut tarjolle, kun se valmistui.
Sunnuntaisen valmennuksen jälkeen Pululla oli ollut eilen rento hölkkäilypäivä maastossa, ja tänään oli tarkoitus treenata hieman sulkuja, avoja ja passagea. Sain rauhassa ottaa alkuverryttelyt ja ratsastaa Pulun rennoksi käyden ravin ja laukan läpi, kun maneesin ovi kävi. Ja kukapa muukaan sieltä taas samaan aikaan sattui paikalle, kuin rakkaan naapurimaan pakolainen tammansa kanssa. Avrelian loi meihin muutaman sekuntia kestävän katseen, ja jatkoi sitten tapojensa mukaisesti kuin meitä ei olisikaan olemassa.
Pyysin Pululta avotaivutusta pitkällä sivulla, seuraavalla sulkutaivutusta ja muutaman toiston jälkeen toiseen suuntaan. Kun lähdin tekemään taivutuksia siksak-kuviona, Avrelian ratsasti tammansa kanssa ohitse kootussa ravissa tarpeeksi läheltä, jotta kuulin, kun venäläinen laukoi matalalla äänellään kohteliaisuuksia.
“Kurkisesta ei näemmä ole mitään iloa; näytät edelleen notkoselkäiseltä voimistelijalta.”
Mulkaisin tappavasti miehen suuntaan, ja kommentoin mahdollisimman tylsistyneellä äänellä takaisin, “Enemmän iloa kuin sinusta.” Avrelian ei näyttänyt reagoivan takaisinlaukaisuun mitenkään vaan keskittyi jälleen omaan ratsuunsa. Voisi keskittyä ihan vain ja ainoastaan siihen omaan ratsuunsa, eikä kommentoida lähes tuntemattomien ratsastusta ! Ei näemmä siellä Venäjällä turhiin kohteliaisuuksiin opeteta.
Jatkoin avo- ja sulkutaivutuksista siirtymisiin passagen ja kootun ravin välillä, tehden pätkän passagea aina pienen pätkän leveyshalkaisijalla ja antaen Pulun ottaa pienen irrottelun lyhyellä sivulla normaalitempoisessa ravissa. Raudikko oli hyvin keskittynyt, eikä kaikeksi onnekseni tajunnut kiinnittää toisessa päässä ympyrällä pyörivään tammaan. Passage oli ajoittain hieman laiskaa, joten muistutin oria kevyesti raipalla.
“Oikea alapohje kiinni,” kuului yhtäkkiä kommentti oikealta puolelta. Avrelian oli ratsastanut tammallaan pääty-ympyrää meidän vierestä, enkä meinannut huomata ratsukkoa keskittyessäni omaan tekemiseeni. Niin kuin joku muukin tässä maneesissa voisi tehdä. En jaksanut edes yrittää keksiä mitään nerokasta takaisinsanottavaa, vaan siirryin muina miehinä laukkatyöskentelyyn.
“Istunnan virheitä ei ratsastamalla ratkaista. Se työ pitää tehdä aivan muulla liikunnalla,” kommentoi taas se matala ja aksentoitunut ääni, jota en niin mielelläni olisi halunnut enää kuulla tänään. Avrelian ratsasti tammaansa kohti maneesin ovea pitkin ohjin, ja Pulu katsahti lajitoveriinsa nyt suuremmalla mielenkiinnolla (“Äiti, täällähän oli tamma !!!”).
Sain loimen paikoilleen, ja maiskautin Pulun liikkeelle seuramaan ratsukkoa. Tosin me kyllä suunnattaisiin maastoon loppukäynneille, ettei tarvitsisi tuon ilopillerin kanssa olla tallissa samaan aikaan. “Oletko ikinä miettinyt ryhtyväsi valmentajaksi, niin voisit sitten piikitellä niitä valmennettaviasi ettei tarvitsisi niitä kommentteja heitellä tuntemattomille ?” sanoin, ärtyneeseen ja hieman syyttävään sävyyn. En edes jäänyt katsomaan miehen reaktiota, vaan ohjasin Pulun toiseen suuntaan lähtevälle maastopolulle.
Sataa. Vettä. Miksi pitää sataa vettä ?! Tuhisin oman pääni sisällä, kun kävelin autolta talliin ja katsoin Supersään sääennustetta. Vielä oli kesää jäljellä, ei kuuluisi vielä sataa. Annabelle olisi varmaan ainut, joka ei pahottaisi mieltään, britti kun on. Tai siis puoliksi. En tiedä, ihan sama. Aivotoiminta ei todellakaan riittänyt tälläiseen juuri tänään. Pulun ratsastus, tallihommat ja sitten sängynpohjalle kattomaan Netflixiä. Sounds good to me.
Pulu oli jälleen oma iloinen itsensä, ja pakostakin orin hyväntuulisuus aina tarttuu hieman. Ei sen seurassa jaksa saatika pysty masentumaan. Autoja oli ollut parkkipaikalla ties kuinka monta, mutta talli ja tarhat näyttivät tyhjiltä — maneesi olisi siis ihan täynnä. Vedin kaapista pitkähihaisen ratsastuspaidan päälle läpinäkyvän sadetakin, ja heitin Pululle ratsastusloimen pyllyn päälle. Raudikko katsoi mua kyllä vähän sillä silmällä, että ottaisin sen pois. “Sitten sä et kuitenkaan pysty keskittymään kuitenkaan yhtään mihinkään kun tunnet pisarat pyllyssäs,” hölisin orille ja rapsutin sitä niskahihnan vierestä. Pulu on aina mieluiten ilman loimea, ja se kyllä välillä näkyy niiden loimien kunnosta. Voi ne kaikki rahat, mitkä oli mennyt loimiin ...
Talutin iloista oria kohti kenttää, ja olin jo päässyt vähän paremmalle tuulelle, kunnes huomasin kentällä jo pörräävän ratsukon. Et ole v**** tosissas. Onko tämä jotain universumin pilaa, että tuo sosialistimaan kyömynenäinen liero osuu aina samaan aikaan ratsastamaan ??!! Huokaisin syvään, ohjasin Gracea uteliaasti tuijottavan Pulun keskelle ja nousin selkään, pienessä liikkeessä kuten yleensä. Mutta eihän tuo osannut mitää turpaansa kiinni, olisihan se pitänyt arvata.
“Luulisi, että tuon tason hevonen osaa seistä paikoillaan.”
Voi tsiisus. “Luulisi, että tuon ikäinen ihminen osaa käyttäytyä,” tiuskaisin takaisin, katsoin halveksuvasti ja ohjasin oria mahdollisimman kauas ratsukosta. Keräsin pikkuhiljaa ohjat, ja lähdin ratsastamaan Pulun lihaksistoa auki hieman pidemmällä ohjalla ravissa ja laukassa. Hieman molempia askellajeja molempiin suuntiin, pieni käyntitauko ja aloin keräämään raudikkoa kootumpaan pakettiin ensin käynnissä. Ei tässä mielentilassa jaksanut oikein mitään vaikeaa lähteä tekemään, joten kun Pulu tuntui hyvältä käynnissä, siirryin raviin ja otin pätkiä koottua ja lisättyä ravia.
Grace ja liero osuivat kohdakkain kentän keskellä. “Oikea alapohje kiinni. Yrittäisit edes,” kuului kauniit saatesanat venäläisen kyömynenän alta. Lähetin vain tappokatseita äänen suuntaan, en jaksanut edes yrittää kommentoida.
Pulu teki hyvän pätkän lisättyä ravia. Otin sitä vielä harjoitusravissa vähän takaisin, ennen kuin siirsin käyntiin ja annoin hieman pidempää ohjaa. Avrelian osui hevosensa kanssa sopivasti tulilinjalle, joten päätin vähän jakaa mieltäni samalla, kun Pulu oli korvat hörössä kiinnostuneena Gracesta. “Kaveri !”
“Minä en tiedä, mikä sinun ongelmasi on, mutta lopeta … tuo. Minä en ole mikään ohjausta kaipaava lapsi, vaan aikuinen, Grand Prix -tason kouluratsastaja,” totesin lierolle, joka ei viitsinyt edes katsoa päinkään.
“Mutta kiukuttelet kuin lapsi,” Avrelian pilkkasi, “ja onnea, haluatko kenties paraatin ?” Haluatko sinä turpaan ??!!!
“Mitä — ei, en, haluan, että jätät minut rauhaan !” tiuskaisin takaisin, kun se nyt ei ollut ilmeisesti käynyt herralle jo ilmi.
“En taida viitsiä, tuohtumuksesi on lähes huvittavaa.” Jos katseet voisivat tappaa, venäläinen olisi juuri kuollut kymmenennen kerran. Jos en olisi istunut Pulun selässä, olisin hyvinkin voinut motata kyömynenää surutta.
“Kukaan ei kysynyt tai kaivannut mielipidettäsi,” vastasin, keräsin nopeasti ohjat ja pyysin Pulun raviin, äkkiä pois ennen kuin hyökkäisin kimppuun. Jatkoin hetken vielä ravityöskentelyä, ennen kuin rupesin siirtymään laukkatehtäviin.
“Takaosa laahaa,” kuului kentän toisesta päästä. Eikö tässä maailmassa saa ratsastaa rauhassa minuuttiakaan ??
“Ole nyt jumalauta hiljaa.” Bang. Venäläinen olisi jo yhdennentoista kerran menettänyt elämänsä.
Käännyttiin jo hikeä pintaan saaneen orin kanssa takaisin tallia kohti. Mulla ei ollut ollut minkäännäköistä jaksamusta vääntää yhtikäs mitään kentällä, ja Pulullekin teki ihan hyvää päästä maastoon tuulettumaan. Ja täällä oli pienempi todennäköisyys törmätä venäläiseen ilmestykseen, varsinkin taas eilisen yhteenoton jälkeen. Oltiin noin tunti tehty mäkitreeniä pitkin hiekkateitä, sekä laukassa että ravissa. Vähän käytiin myös pellolla, jotta sain Pulua ratsastettua jonkin verran edes alle ja kuulolle — pitkästä aikaa kun käytössä oli aachen- eikä kankisuitset, oli Pulukin ihan innoissaan vapaudestaan.
Matkaa tallille olisi vielä, joten löysäsin hieman ohjaa ja maiskautin raudikon rentoon raviin. Kun arvioin jäljelle jäänyttä matkaa taittuneen noin puolikkaan verran, pyysin Pulun takaisin käyntiin, ja taputin orin kosteaa kaulaa. “Hieno poika,” kehuin ponia, joka pärskyi tyytyväisen oloisena takaisin. En kyllä voinut valittaa, että poni oli vähän reippaampaa sorttia; eipähän tarvinnut käynnissäkään pyytää sitä oikeasti kävelemään eteenpäin, vaan se hoiti homman ihan itse.
Kun saavuimme tallipihalle, vilkaisin parkkipaikalle. Porschea ei näkynyt missään. Jes. Jalkauduin sisäpihalla, löysäsin satulavyötä molemmin puolin ja nostin jalustimet ylös. Olin juuri suuntaamassa sisälle asti, kun kuulin miesäänen takaa päin.
“Hei, Silja, siinähän sinä olet,” sanoi ääni hieman hengästyneenä. Käännyin ympäri, ja päädyin kasvotusten Joelin kanssa. “En nähnyt sinua eilen ollenkaan, lukuunottamatta yhteenottoa Avrelianin kanssa.” Joel naurahti hermostuneesti lauseensa loppuun.
“Ne alkaa olla jo arkipäivää, valitettavasti. Oliko sulla jotain asiaa ?” kysyin mieheltä, yrittäen olla ärsyyntymättä kuullessani venäläisen nimen lausuttavan.
“Joo, itseasiassa. Olitko menossa talliin ?” Joel kysyi kohottaen kulmia ja osoittaen kohti tallin ovea. Nyökkäsin vastaukseksi, ja mies jatkoi, “voin kävellä vierellä, Pulu ei varmaan jaksa seistä tässä niin kauaa paikallaan.” Siinä Joel oli aivan oikeassa, ja kuin tilauksesta ori heilautti hieman päätään, steppasi kevyesti ja pärskähti. Naurahdin ponin suuntaan, ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.
“Okei. Hoidan Pulun pois tossa pesupaikalla, mutta kuuntelen samalla,” vastasin Joelille, joka lähti kävelemään perässä.
“Sjöholmassa olisi kilpailut nyt lauantaista maanantaihin. Tarkoitukseni oli kysyä, haluatko lähteä mukaan ? Tällä hetkellä olisi lähdössä minä, Jennifer ja Kristian. Ja Ainokin kai tulee.”
Mietin asiaa hetken, ennen kuin vastasin. “Hmm ... Muutama startti ei kyllä kuulostaisi huonolta. Ihan puhtaasti treenimielessä siis. Tuleehan tässä vähän kiire opetella radat ja treenata niitä, mutta eiköhän se ole tehtävissä,” hymyilin Joelille laittaessani Pulun riimusta kiinni ja irrottaessani satulavyötä ja huopaa satulasta.
“Hienoa ! Tarvitsetko kyytiä ? Voidaan mennä samalla kyydillä.”
“Itse asiassa kyllä, en omista traileria tällä hetkellä. Pulu nyt on helppo laittaa kenen viereen tahansa — kyllä se tammankin kanssa yhden reissun jaksaa nätisti käyttäytyä. Ollaanko me siellä öiden yli ?” Nostin satulan käytävän telineelle ja heitin huovan ja vyön sen päälle, jonka jälkeen siirryin poistamaan pinteleitä ja puutseja.
“Joo, niin ajattelin. Mutta hyvä, tehdään varsinaiset matkasuunnittelut sitten vähän lähempänä, kun saadaan kaikki ilmottautumishommat pois alta. Siitä puheen ollen, mun pitääkin mennä jatkamaan niitä. Näkyillään !” Joel sanoi ja lähti suuntaamaan ulos.
“Juu, nähdään !” sanoin perään. “Meillä meneekin nyt viikko uusiksi, herraseni,” katsahdin ylöspäin Pulun jalkojen juuresta. Ori käänsi päätään minkä pystyi, ja ihmetteli korvat höröllä, että mitä mä sille hölisen. Otin viimeisen pintelin pois, laitoin ne satulan lähettyville ja otin harjan käteeni. Tsekkasin raudikon jalat ja harjasin metsän pölyt pois ennen kuin hieman suihkutin hikeä pois. Kello oli jo sen verran, että poni saisi jäädä sisälle kuivattelemaan, niin ei tarvinnut loimien kanssa säätää.
Kun herää kukonlaulun aikaan, ehtii käymään tallilla ennen töitä. Ja varmaan töiden jälkeenkin siellä pitäisi käydä … Liikaa tekemätöntä hommaa, liian monta likaista satulahuopaa ja liian vähän aikaa. Onneksi Joel oli suostunut tekemään poikkeuksen ja antaa mun tulla tallille ennen virallista avaamisaikaa. Kerrankin kun sitä yrittää laittaa elämäänsä raiteille ja löytää jotain muuta hommaa tylsän vuokranvälitysfirman “assistentin” — pikemminkin koko toimiston juoksupojan, saatana — pestin sijaan, saa ravata työhaastatteluissa 24/7.
Parkkeerasin Audin tasan kello 6:30 Huminan pihalle. Nousin autosta ja laahustin kohti tallia siinä toivossa, että Joel olisi herännyt ajoissa aamutalliin ja hevoset olisivat juuri syöneet. Pulu olisi valmiina hommiin ja saisin olla rauhassa tallilla. Olen kyllä saanut harrastaa aika rauhassa reilu kuukauden, kun muu elämä pakottaa siirtämään tallin auringonnousuun tai -laskuun.
Tallin ovi oli auki, ja kun astuin sisään, vastassa oli jotain aivan muuta mitä odotin. Täysi kaaos. Muutama laukku jossa oli hoitotavaroita pitkin käytävää, satulahuopia, muutama loimi … Kristian lähes tulkoon juoksi ohitseni kohti tammasiipeä, huutaen Joelille jostain trailerin ajamisesta ja pian korviini kantautuikin se ihana aksentilla korostettu linnunlaulu, jota ei ollut tarvinnut kuunnella aikoihin.
“Paju. Coffee. Now.” Ja satulahuoneesta kiirehtii ulos Annabelle, joka kurvaa mun ohitse taukohuoneeseen. Kylmän viileästi, mutta naamalta pystyi päättelemään vitutuksen tason erittäin hyvin. Mietin edelleen, että miten ihmeessä multa oli mennyt ohi, että lähes koko talliporukka on lähdössä kisoihin. Juuri tänään. Huokaisin syvään, ja luovin tieni kaaoksen keskellä kohti Pulun karsinaa — nyt vielä, kun itämainen vivahde oli piilossa satulahuoneessa. Ennen kuin ehdin orisiipeen saakka, Joel pysäytti mut käytävällä.
“Silja ! Hei ! Hienoa, sinä olet täällä !” Mies oli selkeästi hengästynyt ja kädet liikaa täynnä hommaa. “Voisitko millään laittaa hevoset nyt aamulla tarhaan ? Meidän pitää Kristianin kanssa olla lähdössä … mielellään jo tällä hetkellä kohti kisapaikkaa, ja uusi tallityöntekijä ei ole vielä aloittanut.” Uusi tallityöntekijä ? Wow, multa on mennyt ihan liikaa ohi. “Ja kyllä sä tiedät ton kaksikon, en usko että ne suostuu tai viitsii tai-“
Katkaisin Joelin kesken lauseen. “Joo, voin mä laittaa ne ulos, no problem,” hymyilin miehelle, joka selvästi hermoili aivan liikaa. “Ratsastan Pulun ensin ja odotan, että teidän sirkus on päässyt matkaan, niin vien hevoset sitten rauhassa,” jatkoin, yritin rauhoitella pellavapäistä tallinomistajaa taputtamalla hieman kiusallisesti olkapäälle, ja jatkoin matkaa kohti Pulun karsinaa.
Raudikko pää oli kohonnut heinäkasasta karsinan oviaukkoon kuullessaan tutun äänen, ja hörisi korvat hörössä ja heinänkorret suusta roikkuen, kun tajusi mun tulevan kohti. “No hei, pieni ahmatti,” höpötin ponille ja silitin sen otsaa ja annoin turvalle pusun. Pulu pukkasi kevyesti mua turvallaan, ja siirtyi takaisin mussuttamaan aamuheiniään. Suuntasin kohti satulahuonetta keräämään orin tavaroita, sormet ristissä että venäläisvahvistus olisi jo häipynyt huoneesta. Toivettani ei kuultu.
Kylmä katse siirtyi minuun, kun tumma hahmo kuuli huoneen oven käyvän. Kulmakarva kohosi vähän, mutta ei liikaa, ja naamalla pystyi ehkä erottamaan pienen virneen, jonka Avrelian yritti parhaansa mukaan piilottaa. “Jaha. Tulitko tallille tarkoituksella vai eksyitkö matkalla ?” venäläinen hymähti, ilmeisesti mulle.
Pyöräytin silmiäni ja kävelin kohti Pulun kaappia. “Täällähän mä olen joka päivä. Omistan kaksi hevosta, jos et satu muistamaan,” sanoin monotonisesti ja kylmästi. Aamulla ei kuuluisi herätä ennen kello kymmentä, ja mielentilani oli sen mukainen.
“En tiennytkään, että ‘kahden hevosen omistaminen’ ja ‘täällä joka päivä käyminen’ tarkoittaa, että prinsessaa ei selvästikään kiinnosta enää kouluratsastuksen treenaaminen. Se nimittäin tekisi ihan hyvää.” Kuulin hieman huvittuneen ja ihan liian pirteän sävyn venäläisen äänessä. En edes viitsinyt kääntyä katsomaan itänaapurin karkuria, vaan puristin pinteliä nyrkissäni ja kuvittelin sen olevan aivan joku muu.
“En tiennytkään, ettei hevosten lisäksi saa olla muuta elämää,” sanoin hampaita kiristellen, kun otin Pulun harjakassin ja kävelin mahdollisimman ripeästi Avrelianin ohi, ulos satulahuoneesta ja Pulun turvalliseen karsinaan. Yksi asia, mitä en kaivannut takaisin elämääni. Voisivat vaikka lähteä jo sinne kisoihin, niin venäläinen voisi arvostella välillä vaikka jotakuta muuta.
Se oli sitten virallista: mun ja Pulun ensimmäiset kisat ulkomailla. Ja vieläpä Saksassa. Dressage Masters 2019 kutsuu myös meitä, ja nyt pitäisi ehkä tosissaan alkaa vähän valmistautumaankin niihin. Täytyy kyllä myöntää, että viimeiset pari kuukautta olen ollut hieman laiskempi treenien tehtävien suhteen, ja sen näkee esimerkiksi Pulun ylienergisyytenä. Talutan oria parhaillaan kohti maneesia, ja raudikko pällistelee suuntaan jos toiseenkin ja tuntuu olevan aivan varpaillaan.
“Voisitko vaikka rauhoittua hieman ?” juttelen orilleni ja yritän katsoa sitä edes jotenkin syyttävästi. Pulu tuuppaisee oikeaa käsivarttani turvallaan ja hörähtää iloisena.
Kun avaan maneesin oven ja kuulen tuon tutun tumman äänen, motivaationi laskee heti pakkasen puolelle. Perkeleen perkele. Venäläisen kanssa pitäisi saada jotenkin sukset suoriksi, että aina kohtaaminen ei olisi kuin kolmannen maailmansodan alkua. Talutan Pulun kentän keskelle pois Lupen ja Moiran tieltä, ja otan jakkaran mukaan noustakseni selkään.
“Keskity käynnin työstämiseen, se on suurin ongelmanne.” Kuulen kommentin muutaman metrin päästä samaan aikaan, kun hyppään juuri selkään. Kestää muutama sekunti, ennen kuin tajuan Avrelianin puhuvan suomea ja puhuvan mulle. Koskakohan tuo venäläinen tuulahdus oppisi, että selviäisimme molemmat helpommalla jos pitäisimme vain turpamme kiinni ?
Annan Pulun kävellä kohti uraa, ja totean olan yli venäläiselle, “Keskity neuvomaan ratsastajaasi paremmin, suurin ongelmasi on happaman näköinen hevonen.” Katsahdan kohti Moiraa, joka hieman irvistää ja pitää korvansa lähellä niskaa. Avrelian tulkkaa asian Lupelle.
Jätän alkukäynnit vähän lyhyemmiksi, ja kerään ohjia samaan aikaan kun Lupe on poistumassa maneesista. Oletan Avrelianin seuraavan ratsukon perässä, mutta mustahiuksinen patsas jää seisomaan maneesin keskelle. Viho viimeinen asia, jota kaipasin. Pulu on valmiiksi jo kaula korkealla ja aivan keskittynyt mustaan tammaan.
“Orisi kantaa kaulansa turhan korkealla, se ei ole tarpeeksi rento. Te vasta verryttelette, ja hevosellasi on jo käynnissä kiire.” Niin kuin en tietäisi sitä jo itsekin !
“Tammasi häiritsi Pulua !” huudahdan venäläiselle vastaukseksi, ja yritän keskittyä hevoseeni.
“Voi voi,” Avrelian vastaa monotonisesti, ja kun jo toivoin, että se olisi hiljaa, venäläinen jatkaa, “jatka työskentelyä. Tai paremminkin aloita se. Jos toinen hevonen saa ratsusi keskittymisen saman tien muualle, miten te olette suorittaneet yhtäkään rataa hyväksytysti ?”
Avrelian voisi vaikka vain katsoa Pulun kilpailutietoja. Mieluummin ratsastan eläväisellä hevosella, kuin tylsällä hevosella, jolla ei ole ollenkaan omaa tahtoa. “Ihan hyvin, vieläpä voittaen ja sijoittuen. Kaikkien hevoset eivät ole sellaisia rannalle kuolleita lahnoja, kuten Grace !”
“Grace sentään keskittyy minuun,” venäläinen tokaisee vastaukseksi. Kiroan saman aikaisesti sekä miehen olemassaoloa että Pulua, joka ei vieläkään keskity.
Venäläinen on hetken hiljaa, ja kuin aikaisempaa piikittelyä ei olisi tapahtunutkaan, aloittaa antamaan neuvoja. Vaikka en olekaan innoissaan siitä, että joku puolituttu alkaa neuvomaan kysymättä, teen silti, mitä Avrelian sanoo. Osaksi siksi, että olen itse liian laiska keksimään juuri nyt mitään itse, ja osaksi siksi, että venäläiseltä tulee yllättävästi hyviä neuvoja, jotka saa Pulun rauhoittumaan ja rennoksi kaikissa askellajeissa. Tätä en toki Avrelianille sano, ihan vain sen takia etten paisuta miehen egoa yhtään enempää.
Välillä Avrelianin suomi pettää, ja keskelle lausetta vaihtuu saksan- tai englanninkielinen sana. “Tuollainen puolikielinen mongerrus ei auta ketään,” tokaisen kesken laukassa tekemääni sulkutaivutusta, kun kerran mies antoi siihen mahdollisuuden.
“Tuollainen puolihuolimaton ratsastus ei vakuuta ketään,” venäläinen piikittelee takaisin, kun Pulu hieman lipsuu taivutuksesta.
Pululla on pitkästä aikaa tullut vähän hiki treenin aikana, ja toteankin Avrelianille että tähän olisi hyvä lopettaa. Venäläinen nyökkää, ehkäpä jopa hieman hyväksyvästi, ja jättää meidät keskenämme loppuverryttelyihin.
Ylihuomenna olisi viimeiset kilpailut ennen Dressage Mastersia — jälleen Kurjenpesässä, jossa oltiin viime torstainakin. PSG-luokasta tuli komea voitto ihan ookoo prosentein, Inter ykkösestä jäi prosentin kyllä aivan säälittäviin lukemiin ! Kävelin juuri satulan ja suitsien kanssa takaisin Pulun karsinalle; tänään olisi tarkoituksena ottaa viimeinen valmistautuminen kisoihin, ja huomenna käydä rentouttavalla maastolenkillä.
Pulu hörähti iloisena nähdessään mut jälleen, ja olisi niin mielellään astunut ulos karsinasta riimunnarun läpi. Olin vihdoin saanut opetettua raudikon kunnioittamaan karsinan oviaukkoa blokkaavaa riimunnarua, ettei karsinan ovea tarvitsisi laittaa koko ajan kiinni. “Pysyppäs nyt siellä narun toisella puolella, poniseni,” lirkuttelin orille, kun laskin satulan karsinan ovessa olevalle puomille. Pulu halusi heti haistella satulaansa, ja hellästi työnsin sen silkinpehmeän turvan pois — en todellakaan halua istua kuolajälkien päällä.
Kiristin vielä kankisuitsien turpahihnan kiinni, laitoin toppaliivin päälle, hanskat käteen ja nappasin raipan lattialta. Avrelian oli juuri vartti sitten tullut tammansa kanssa pois maneesista, joten se olisi tyhjänä näin maanantai-iltana, kun tallilla ei ketään muutakaan näkynyt. Heitin Pululle vielä fleeceloimen satulan ja pyllyn päälle, ja johdatin sen pimeyden ja pienen tihkusateen läpi maneesiin.
Katsahdin äänen suuntaan, ja tottakai siellä oli itse venäläinen tunnelmanlatistaja. Muistutin Pulua kevyesti kannuksella, ja ilmeisesti korjaus kelpasi venäläiselle, kun muuta ininää ei kuulunut. Teimme käynnissä muutamat taivutukset, jonka jälkeen taas käsky kävi.
“Sama ravissa. Katsokin, ettei koottu ravi jää pelkäksi tempon hidastamiseksi,” Avrelian kommentoi ja harppoi kentän keskelle sillä välin, kun pyöräytin silmiäni ja pyysin Pulun raviin. Otin muutaman kierroksen ensin ravia vetreyttääkseni raudikkoa paremmin ja tehdäkseni pohjalle muutaman kootun ravipätkän ilman taivutuksia. Pulu oli hyvin kuulolla, ja lähti ponnekkaasti kootusta ravista jälleen normaaliin tempoon. Otin raudikon koottuun raviin ennen kuin käänsin halkaisijalle tekemään sulkutaivutusta.
Venäläinen oli ilmeisen hiljaa taivutuksista, kunnes pyysi siirtymään muutamiin pohkeenväistöihin. “Tämän pitäisi olla lastenleikkiä, joten tee muutama pätkä. Ja katsokin, että takajalka astuu kunnolla alle,” Avrelian kommentoi kuin vihainen KGB-johtaja konsanaan.
“Selvä, herra ylijumala,” kommentoin mahdollisimman sarkastisesti, ja ohjasin raudikon ravissa pituushalkaisijalle ja siitä pohkeenväistössä takaisin uralle. Pulu oli käsittämättömän hyvä tänään ravityöskentelyssä, joten venäläinen pääsi valittamaan hyvin vähän yhtään mistään. Pienen käyntitauon jälkeen otin ensin hieman vapaampaa laukkaa uralla, ja hetken päästä keräsin Pulun taas nättiin pakettiin.
“Ratsasta pituushalkaisija. Tee alkuun kokonainen piruetti, samoin loppuun,” venäläinen komensi ja harppoi kädet puuskassa pois kentän keskeltä sivummalle.
“Enkä tee kun ohjelmassa on vaan puolikas,” sanoin närkästyneenä Avrelianille, joka kohottaa kulmiaan tuomitsevasti.
“Ei se ollut ehdotus.”
“Ja minähän en sinulta muuta kaipaa kuin ehdotuksia. Ei kukaan sinun mielipiteitäsi taaskaan pyytänyt !” ärähdin venäläiselle patsaalle, kun ratsastin kootussa laukassa ohi. Ratsastin Pulun pituushalkaisijalle, ja omapäisesti tein puolikkaan piruetin.
“Pituushalkaisijan päässä saa neiti luvan tehdä kokonaisen piruetin. Ja tuo oli aivan hirveä suoritus.”
Pyöräytin silmiäni kovemmin kuin koskaan, ja mumisin venäläiselle vastaukseksi “nönnönnöö,” jota patsas ei onneksi tainnut kuulla. Ratsastin halkaisijan loppuun kokonaisen piruetin, mutta ennen kuin ehdin sen loppuun asti, alkoi Avrelianilta jo maaninen tulitus.
“Istu suorassa. Et sinä voi maata hevosen kaulalla piruetin aikana tai muutenkaan. Sikäli kun noilla laukkahypyillä oli mitään tekemistä piruetin kanssa. En edes kysy, montako askelta ratsastit, järkyttävä esitys. Molemmat. Uudestaan.”
Pulu jopa aisti sisälläni kiehuvan raivon, sillä hetkellisesti ori jännittyi ja otti muutaman harppausaskeleen laukassa, kunnes sain itseni rauhoitettua ja homman jälleen kasaan. Aloitin uudelleen, ja yritin ratsastaa mahdollisimman huolellisesti, ettei venäläinen pääsisi kommentoimaan.
“Uudestaan. Paremmin,” kuului ensimmäisen piruetin jälkeen. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja neljännen. Pulu alkoi pian olemaan jo hikinen ja minä aivan täynnä Avrelianin mielipiteitä.
“Nyt riittää. En tee enää yhtäkään piruettia !” ärähdin venäläiselle, kun siirsin Pulun hetkeksi käyntiin ja löysäsin ohjaa.
“Tulet tekemään vielä monta piruettia, ellet halua jäädä tuolle tasolle,” Avrelian kommentoi, ja lähti kävelemään kohti maneesin ovea. Katsoin venäläisen perään, ja kun ovi oli jälleen kiinni, huokaisin helpotuksesta. Aivan järkyttävää. Taputin Pulua kaulalle, ja ori pärskähti vastaukseksi.
“Tiedän, Pulu, tiedän,” huokaisin orille, ja pyysin siltä loppuun vielä rentoa ravia.
Uusi vuosikymmen, uudet kilpailut. Pieni hengähdystauko ja hermoloma syksyn kisakauden, etenkin Dressage Mastersin, jälkeen oli tullut tarpeeseen. Nyt oli mukavaa ottaa rauhallinen startti kevääseen, ja aloittaa vähän pienemmistä kisoista. Kilpailut olivat todellakin pienet, ja ihan kohotin kulmiani kun kaarsimme venäläisen kanssa tallipihalle. Oliko täällä muka jotkut kilpailut ? Muutama pahainen traileri pihassa, suurin osa osallistujista taisi olla ihan tältä tallilta. Eliaksen kanssa samalta tallilta. Olin heti pihalla pommittanut Eliasta viesteillä ja värvännyt miehen hevosenhoitajakseni, sillä en todellakaan jaksanut Avrelianin seuraa yhtään enempää automatkan jälkeen.
Pulu pärskähti ja heilautti päätään, mikä sai mut heräämään takaisin tähän päivään ajatuksistani. Odotimme vuoroamme maneesin eteisessä — jos sitä eteiseksi voidaan kutsua —, ja Pulu korvat hörössä seurasi suorittavaa ratsukkoa, välillä Eliaksen vasempaa käsivartta tönien. Raudikko selkeästi oli innoissaan päästessään taas tositoimiin. Tai no, niin tositoimiin kuin tälläisessä pikkupaikassa pääsi.
Yhtäkkiä Pulun pää käännähti toiselle puolelle, ja se yritti heti huomioida tulijaa, mutta sai välittömästi rukkaset. Tumma hahmo ei voinut olla kukaan muu kuin venäläinen, ja pian jo sain kuulla päivän miljoonannen kettuilun.
“Älä huoli, Dressage Masters -ratasi oli niin puutteellinen turhanpäiväisen jännittämisesi vuoksi, ettet mitenkään voi ratsastaa tänään heikompaa suoritusta,” matala ääni tokaisi, ja ennen kuin ehdin tokaisemaan mitään takaisin, venäläinen lipui Pulun edestä katsomoon.
Katsahdin Eliakseen päin, joka näytti samaan aikaan järkyttyneeltä että kauhistuneelta. “Valmentajani. 0/5. En suosittele,” kommentoin Eliakselle kurtistaen kulmiani. Siinä menivät viimeisetkin hyvän fiiliksen rippeet.
“Tuoko sinua valmentaa ?” Elias kysyi irvistäen.
“Kyllä. Valitettavasti. Eikä mulla ollut mitään sananvaltaa koko asiaan,” huokaisin ja lösähdin satulaa vasten ryhdikkäästä asennosta. Tämä startti on vain kokemuksen kartuttamiseksi, ei tarvitse stressata, toistelin itselleni siihen asti, että oli aika ohjata Pulu kohti kouluaitojen sisääntuloa.